17. elokuuta 2010

Coronation Gulf

68º34.22´ N, 109º48.51´ W


Moottoroimme parhaillaan mantereen ja Victoria Islandin välisiä vesiä. Tuuli, jonka olisi pitänyt olla vastaista, on luojan kiitos loistanut poissaolollaan. Optimisteina pidämme kuitenkin purjeita ylhäällä. Aurinko paistaa nyt pilvettömältä taivaalta, ja kannella on lähes shortsikeli.
Ympärillämme oleva maisema on ruskeaa ja kuollutta. Kasvillisuutta ei näy missään, eikä kaikuluotaimen mukaan kalaakaan vesissä juuri näytä olevan. Matkan aikana olemme tehneet vain yhden valashavainnon, matkalla Demarcation Baysta Tuktoyaktukiin. Napapiirin pohjoispuolinen luonto on ollut meille toistaiseksi suuri pettymys. Meidän tulee helposti vertailtua ympärillämme olevaa karua maisemaa eteläiseen Alaskaan, jonka lähes ylitsepursuavasta luonnosta saimme onneksemme nauttia kolmena purjehduskautena.
Tuktoyaktukin sisäänajossa tapahtuneen hämmingin takia olemme tarkistaneet kartan paikkansapitävyyttä muutaman matkalla ohitetun merimerkin ja lentomajakan avulla. Olemme nyt ilahduttavasti oikeassa datumissa. Tutkiessamme tarkemmin Gjoa Havenin ja Bellot Straitin karttoja havaitsimme, että jotkut kartat ovat eri datumissa (NAD27), ja karttojen tarkkuuden kerrotaan olevan noin 0,5 mailia. Aloitimme tutkaetäisyysmittaukset tullessamme Victoria Islandin ja mantereen väliin, ja jatkamme niitä Lancaster Soundiin saakka. Tutkan antamaan etäisyyteen kun voi aina luottaa, toisin kuin suuntaan.


Päivittäinen radioyhteys Peter Semotiukiin Cambridge Bayssa pitää meidät ajan tasalla. Norjalainen RX2 on saapunut sinne eilen ja jatkaa matkaa ehkä torstaina. Kolme venettä, kaksi purjevenettä ja yksi moottorivene, on tällä hetkellä odottamassa Erebus Bayssa Peel Soundin aukeamista.
Bellot Straitin virtaukset tulevat vaatimaan erityistä huomiota. Virtaus voi olla pahimmillaan 8 solmua, joka yhdessä virran mukana kulkevien jäiden kanssa saattaa tehdä läpimenosta hankalan. Ohjeen mukaan virtaus kääntyy itään 2 tuntia ennen Fort Rossin eli itäpään alavettä. Se ei oikein vaikuta johdonmukaiselta, mutta uskottavahan se on. Salmi on vain noin 20 mailia pitkä, tosin riippuen siitä, miten se mitataan. Myötävirrassa läpimenon voisi kuvitella vievän 3 tuntia, siis alle puolet vuoroveden syklistä. Asiasta on haastateltava vielä paikallisia asiantuntijoita Cambridge Bayssa ollessamme.
Tämän päivän tiedon mukaan Peel Sound on sulamassa nopeasti, mutta tuulen vaikutusta jäätilanteeseen ei luonnollisestikaan vielä tiedetä. Arktinen korkeapaine on kuitenkin asettumassa, mikä yleensä tietää hyvää reitin aukeamiselle ja hidastaa jäiden liikkeitä tai ehkä oikeammin sanottuna tekee jäiden liikkeet johdonmukaisemmiksi.
Elämme uskossa, että väylä aukeaa ja pääsemme sen läpi. Vaikka eteläisen Alaskan luonto nykyiseen tyhjyyteen verrattuna onkin ollut viime aikoina usein mielessämme, 3000 mailia takaisinpäin olisi kuitenkin se huonompi vaihtoehto.

15. elokuuta 2010

Amundsen Gulf

69º51.854´ N, 121º02.330´ W


Lähdimme Tuktoyaktukista perjantaina aamupäivällä paksussa sumussa. Käytimme elektronisen kartan vanhaa tulojälkeä hyväksemme ja ajoimme taas näytöllä saarten, riuttojen ja poijujen yli tällä kertaa kuitenkaan enempiä jännittämättä. Näkyvyys koheni aika-ajoin niin, että pystyimme varmistamaan myös poijujen avulla olevamme reitillä. Alkumatkan muutamaksi tunniksi saimme tuulta purjehtimiseen saakka. Sääennuste toteutui kuitenkin, ja tuuli muuttui kevyeksi eli käytännössä loppui täysin.
Cape Bathurstin kohdalla Beaufortinmeri muuttuu huomattavasti syvemmäksi Amundseninlahdeksi. Aallokko muuttui heti miellyttävämmäksi, ja virtaukset loppuivat lähes kokonaan. Olemme olleet umpisumussa noin puolet matkasta, mutta aamu-/iltaruskojakin olemme saaneet ihailla. Parhaillaan eli sunnuntai-iltana paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, ja ilmapuntarin lukema on 1031 mbar. Sääennusteen mukaan näin pitäisi jatkua huomiseen iltapäivään saakka.


Eilen lounaan aikaan ihmettelimme tutkaan ilmestynyttä kaikua. Juuri ohittamamme tutkamajakka oli tullut uudestaan näkyviin. Syyksi paljastui autopilotin pumpun rikkoutuminen, ja olimme menossa takaisin tulosuuntaan. Onneksi varalla oleva vanha mutta toimiva pumppu oli helppo kytkeä käyttöön vain kaapeleita vaihtamalla. Yritämme kuitenkin tilata uuden pumpun Gjoa Haveniin, vaikka se vaikuttaakin aikataulun vuoksi hankalalta. Luultavimmin joudumme ottamaan riskin ja jatkamaan vanhalla pumpulla ainakin Baffin Bayhin saakka. Uuden pumpun voi tilata Grönlantiin, ja siellä voisi toimitusta odotellakin muutaman päivän. Tältä puolen Lancaster Soundia on lähdettävä silloin, kun reitti on auki, oli pumppu sitten uusi tai vanha.
Tämä vuosi voitaisiin kaiken kaikkiaan ristiä Sareman Pumppujen Vuodeksi. Sewardissa uusimme pilssipumput, Kodiakissa pääkoneen syöttöpumpun, suihkualtaan pumppu korjattiin matkalla, Demarcation Bayssä uusimme pääkoneen merivesipumpun ja korjasimme juomavesipumpun. Vain WC:n pumppu on vielä korjaamatta, mutta onneksi siihenkin on olemassa varaosa.
Emme saaneet juomavettä Tuktoyaktukista, joten olemme siirtyneet vesikoneen ahkeraan käyttöön. Kolme tuntia päivässä riittää jopa lisäämään vesimäärää, ja koska kone on käytössä tuulettomalla merellä, ei sähkön loppumisestakaan tarvitse olla huolissaan.
Tämän vuorokauden kuluessa tulemme olemaan tasan puolivälissä matkallamme Sewardista Halifaxiin. Lokiin on kertynyt noin 3.200 merimailia, ja matkaa Halifaxiin on samat 3.200 mailia. Puolimatkan juhlallisuudet vietetään Saremalla tänä iltana klo 21.00 paikallista aikaa. Toivotamme kaikki ystävät ja tuttavat tervetulleiksi!

12. elokuuta 2010

Tuktoyaktuk

69º27.064´ N, 133º01.579´ W


Viivyimme Demarcation Bayssa kaikkiaan kolme yötä kovan tuulen ja muutenkin surkean kelin vuoksi. Jatkoimme matkaa sunnuntaina, jolloin sumu oli hälvennyt ja sade lakannut. Muutaman tunnin kuluttua lähtömme jälkeen ylitimme Kanadan rajan. Tämä tapahtui tasan klo 14.06, ja siirryimme samalla Kanadan aikaan, joka oli kaksi tuntia enemmän eli 16.06. Jostakin syystä yksi aikavyöhyke oli jäänyt väliin. Ennusteen mukaan tuulen piti olla sivumyötäinen, mutta vastainenhan se oli. Jouduimme näin ollen luovimaan koko matkan eli kaksi ja puoli vuorokautta Tuktoyaktukiin, ja vastavirran takia kävimme varsin kaukana pohjoisessa saadaksemme paremman tuulikulman. Tuktoyaktukia lähestyessämme kartalle oli merkitty lukuisia öljylähteitä (well). Lähemmäksi päästyämme ne osoittautuivat kuitenkin vedenalaisiksi rakenteiksi, joiden takia meidän ei onneksi tarvinnut enää muuttaa kurssia.
Tuktoyaktukin lahti, Kugmallit Bay, on varsin matala, ja satamaan johtava väylä pitkä ja mutkikas. Olimme syöttäneet reitin valmiiksi GPS:ään, mutta erityisesti tätä matkaa varten hankkimamme c-map - elektroninen kartta ja NavPak-Pro -ohjelma osoittautuivat ongelmallisiksi. Sisällä näyttöä seuraava Riitta sai sydämentykytyksiä Sareman purjehtiessa väylämerkkejä vasten ja saarten yli lähes 0,2 mailia sivussa linjasta. Kartan ilmoittama datum näyttää olevan väärä, mutta perinteinen linjataulujen ja poijujen mukainen navigointi ei tälläkään kertaa pettänyt.


Purjehdittuamme kaikkiaan 288,8 mailia, joista noin 80 oli ylimääräisiä, pudotimme ankkurin Tuktoyaktukin satamaan myöhään tiistai-iltana ja nukuimme putkeen seuraavaan iltapäivään asti.
Keskiviikkona laskimme jollan alas taaveteista ja ajoimme kylän rantaan kirjoittautumaan sisälle Kanadaan. Kyläkaupan asiakaspalvelu antoi hyviä neuvoja, ja asiakas kassalla tarjosi kyydin poliisiasemalle. Royal Canadian Mounted Policen (Kanadan kuninkaallinen ratsupoliisi) paikallistoimiston ystävällinen henkilökunta hoiti paperityöt puolestamme saman tien. Vain Gustafsonin Markilta saamamme haulikon rekisteröinti vaati erityistoimenpiteitä. Viranomaiset halusivat aseen sarjanumeron, jota ei tietenkään ollut mukana. Poliisit soittivat myös polttoaineyhtiöön, ja saimme sovituksi tankkauksen seuraavaksi päiväksi. Sovimme myös loput paperityöt seuraavaksi aamuksi.


Ratsupoliisit toimivat myös turistitoimistona eli he kertoivat, ettei kylässä ole julkista internetiä, että kylän hotelli on ollut kiinni jo vuosia,ja että jos halusimme nähdä kylän ykkösnähtävyyden eli kyläyhteisön kylmävaraston (Community Ice House), meidän pitäisi ottaa yhteys Joanne's Taxiin, jolla on hallussaan paikan ainoa avain. Pääsimme näin käymään jäätalossa vielä samana iltana. Pienessä kioskin kokoisessa kopissa on luukku lattiassa, josta johtaa noin kahdeksan metriä pitkät tikapuut maan alle ikiroutaan kaivettuun luolastoon. Oppaamme antoi meille taskulampun käteen ja ohjeen laskeutua alas ja tutkia luolasto.Kylmävarastossa on kolme käytävää ja jokaisessa on lukittavia varastohuoneita, yhteensä viitisenkymmentä, osa edelleen käytössä isona luonnollisena pakastimena. Lämpötila maan alla oli ymmärrettävästi alle nollan, joten palattuamme takaisin maanpinnalle tuntui hetken aikaa kuin olisimme saunassa koleasta tuulesta huolimatta.
Paikallisiin nähtävyyksiin kuuluvat myös pingot, joita Tuktoyaktukin niemimaalla on useita satoja. Pingot näyttävät tavallisilta kukkuloilta, mutta ne ovat itse asiassa umpijäisiä kumpuja, joiden päällä on ohut maa- ja kasvillisuuskerros. Ilmaston lämpenemisen myötä pingot ovat alkaneet sulaa, ja tällä hetkellä osa niistä muistuttaa lähinnä tulivuorta kraattereineen kukkulan huipun osittain romahdettua.


Torstaiaamuna siirryimme tankkauslaituriin kyläkaupan viereen. Laiturin edusta on matala, ja veneen perä jäi pari metriä irti laiturista, mutta keulan kautta pääsimme onneksi maihin. Tilaamamme 600 litraa dieseliä painoi venettä syvemmälle, mutta pääsimme irti nousuvedellä ja siirryimme ankkuriin laiturin edustalle. Tästä on helppo lähteä noin 650 mailia pitkälle legille Cambridge Baytä kohti. Perjantaiksi on luvassa ensin kevyttä itäistä ja myöhemmin pitkästä aikaa kaakkoistuulta. Idästä tulevat veneet ovat edelleen odottamassa Peel Soundin aukeamista, joten meillä on hyvin aikaa edetä Cambridge Bayhin, jonne päästyämme mekin alamme seurata tarkasti Peel Soundin ja Bellot Straitin jäätilanteen kehittymistä.

6. elokuuta 2010

Demarcation Bay

69º40.284´ N, 141º14.560´ W

Rannan tuntuman ahtojäävapaa väylä jatkui ja jopa leveni Prudehoe Bayhin saakka. Mutta siellä matkamme katkesi yhtenäiseen, tiiviiseen ahtojääkenttään, jota näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Samaan suuntaan matkanneen ponttoonia vetäneen hinaajan kippari otti meihin yhteyden ja kertoi yrittäneensä viimeiset kahdeksan tuntia löytää väylää edessä olevan ahtojään läpi. Hän yrittäisi vielä kerran, ja jos ei pääsisi läpi, jatkaisi yrittämistä seuraavana aamuna. Kippari kertoi tämän olevan hänen kolmas ja mahdollisesti viimeinen vuotensa Alaskan vesillä. Ymmärsimme hyvin hänen turhautumisensa. Kippari suositteli meille aivan rannan tuntumassa olevaa matalaa, pienten saarten ja rannan välissä kulkevaa väylää, jota pitkin pääsisimme kiertämään ahtojääalueen ainakin osittain.


Lahden edustalla on noin 45 mailia pitkä pienten saarten ketju, joka pitää ahtojäät ulkopuolella. Paperikarttamme oli alunperin saatu hinaajalta, ja niihin oli valmiiksi merkitty hinaajan käyttämä reitti. Itäpäässä oli lisäksi mahdollista ankkuroida odottamaan jäätilanteen muuttumista, jos emme pääsisi heti jatkamaan matkaa.
Tulimme väylälle yön hämärissä ja näimme edessämme Prudehoe Bayn sekä kooltaan että määrältään valtavat öljynporauslautat, jotka ovat itse asiassa mereen rakennettuja saaria. Ne muistuttivat lähinnä tieteiselokuvien avaruuskaupunkeja vilkkuvine valoineen ja merkillisine ulokkeineen.


Yön läpi moottoroituamme aamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena. Saarten ulkopuolella oleva ahtojääkenttä oli koko matkan näkyvissämme paapuurin puolella valtavana, ahdistavana jääseinänä (Fata Morgana). Lähestyessämme iltapäivällä sisäväylän itäpäässä olevaa aukkoa (Mary Sachs), josta tarkoituksemme oli päästä merelle, näimme öljynporauslautan yläpuolella leijuvan helikopterin. Koska helikopterista on huomattavasti parempi näkyvyys ympäristöön kuin veneestä, Pekka otti siihen yhteyden VHF:llä: ”Helicopter above Point Thompson, this is sailing vessel Sarema on channel 16”. ”This is Double Trouble”, vastasi kirkas naisääni helikopterista eli ilmeisesti myös kakkospilotti oli nainen. Pilotti kertoi, että rannan ja ahtojääkentän välissä on muutaman mailin levyinen mahdollisesti navigointikelpoinen väylä ja, että Barter Islandin jälkeen meri on käytännössä jäävapaa.
Ajoimme siis toiveikkaina Mary Sachs Entranceen hinaajan käyttämää reittiä pitkin. Siinä olisi pitänyt olla vettä minimissään 2,4 metriä, mutta saimme pohjakosketuksen 1,8 metrin syväyksellämme heti alkumatkasta. Etenimme varovasti ja päästyämme läpi totesimme helpotukseksemme, että ulkopuolella rannan tuntumassa oli 5 - 9 metrin syvyyskäyrillä ajojäinen mutta kulkukelpoinen väylä. Jatkoimme pujottelua jäiden joukossa vähän toista vuorokautta, kunnes saavuimme lopulta jäävapaalle alueelle noin 30 mailia Kanadan rajalta.


Olimme jo aikaisemmin saaneet heikon SSB-yhteyden Cambridge Bayssä Explornet- verkkoa pitävään Peter Semotiukiin. Saimme häneltä vahvistuksen, että jäitä ei pitäisi enää olla ennen Cambridge Baytä. Lisäksi hän antoi sääennusteen, jonka mukaan seuraavat kaksi vuorokautta olisi 25 solmua itätuulta eli täysin vastaista. Päätimme näin ollen tulla kaikilla keleillä suojan antavaan Demarcation Bayhin, viiden mailin päähän Kanadan rajasta. Tämä on ensimmäinen varsinainen pysähdyksemme sitten Nomen, ja olemme nyt ankkurissa mutapohjaisella lahdella turvallisen kaukana rannasta. Nyt on aika vetää henkeä ja huoltaa sekä itseämme että venettä.

3. elokuuta 2010

Beaufortinmerellä

70º58.676´ N, 153º34.607' W

Merellä olo sujui hyvin, terävästä aallokosta johtuen tosin ei aivan yhtä rauhallisissa merkeissä kuin syvemmillä vesillä. Pelkkä mesaani riitti pitämään keulan hiukan tuulen silmästä sivussa, ja ajelehtimisnopeutemme oli hiukan alle solmun. Tuuli nousi puuskissa 40 solmuun, ja vallitseva tuuli oli koko maanantain 35 solmua. Ajelehdimme virran avittamana 34 tunnissa 30 mailia juuri sopivaan paikkaan Barrow Pointista länteen. Päätimme nyt nostaa purjeet ja suunnata keulan kohti Tuktoyaktukia, jonne oli matkaa noin 500 mailia.


Alun 35 solmun sivumyötäinen teki purjehduksesta nautinnollista, mutta yötä kohti vauhti hiipui ja hyvä niin, koska aamuyön jäävahti lipsahti torkahduksen puolelle. Herätys oli rajun puoleinen, kun saavuimme jääkentän reunaan. Ensimmäiset jäälohkareet antoivat onneksi varoituksen, ja ehdimme kääntää veneen juuri ennen kuin se olisi törmännyt jäälauttaan. Jatkoimme rantaa kohti kunnioittavan matkan päähän jäärajasta ja löysimme rannan tuntumasta noin kolmen mailin jäävapaan väylän. Seurasimme yhdeksän metrin syvyyskäyrää, joka piti meidät sopivan kaukana ahtojääkentästä. Saimme pitkästä aikaa nauttia auringon valosta ja lämmöstä. Lämmön ansiosta näimme myös ensi kertaa merkillisen ilmiön, jolloin kaukana merellä olevat ajojäät näyttävät venyvän pilvenpiirtäjän korkuisiksi torneiksi, jäälohkareiden yläpuolella roikkuu niiden peilikuva ja vielä horisontin takana olevat jäät näkyvät taivaaseen asti ulottuvana pystysuorana jääseinänä. Tämä harha syntyy ilmakerrosten erilaisista lämpötiloista ja on nimeltään Fata Morgana.


Ajojäätä oli joka puolella väylällämme, mutta päivänvalossa ne oli helppo havaita, ja tutka näytti pienetkin ajojääkalikat. Tai niin me uskoimme, kunnes vahtivuorossa oleva syventyi kirjoittamaan blogitekstiä tutkan ääressä. Äkkiä kuului valtava pamahdus! Olimme osuneet ajojäähän viiden solmun nopeudella. Lokikirjassa lukee: ”Ei vaurioita (fyysisiä!)”. Uskomatonta, miten kammottava ääni jäähän törmäämisestä syntyy. Onneksi siitä on tullut toistaiseksi vain raapaleita myrkkymaaliin.

1. elokuuta 2010

Barrow'n edustalla

71º19.49´ N, 158º24.74´ W


Tulimme purjein yli puolet Tsuktsimeren matkasta, mikä on harvinaista herkkua Alaskassa ja säästää polttoainetta. Näimme ensimmäiset jäät lauantaiaamuna lähellä Franklin Pointia. Mistään jäävuorista ei voinut puhua, mutta törmäys saattaisi silti rikkoa veneen. Tästä lähtien on siis pidettävä jatkuvaa jäävahtia, ja sumussa on luotettava tutkaan.


Kuuntelimme ennen Barrow Pointiin saapumista sääennusteen: tuuliennuste tänään sunnuntaina 15 solmua idästä, kääntyy lounaaseen yöllä ja voimistuu 35 solmuun, maanantaina jopa 40 solmuun. Maanantai-iltana puhurin pitäisi olla ohi. Etelän puoleisista tuulista johtuen napajään reunan pitäisi olla noin 35 mailia Barrow'n pohjoispuolella. Kiintojää oli vielä toissapäivänä rannassa kiinni lähellä Kanadan rajaa. Uskomme, että maanantain tuuli avaa rannan reunaan reitin, mutta se myös todennäköisesti sulkee ulompana olevan avovesialueen. Emme uskalla jatkaa itään kovassa myötätuulessa tutkimaan, onko reitti auki vai ei. Koska tällöin on mahdollista joutua pussiin jääkentän ja rannan väliin, jäämme odottamaan tuulen tyyntymistä.
Barrow'n edustan Elson Lagoon on matala, syvimmillään 2,7 metriä, ja luotaustiedot ovat 20 vuotta vanhoja. Lisäksi eteläinen tuuli työntää vettä ulos laguunista, jolloin vesi voi laskea jopa 75 cm. Moni purjehtija on siellä käynyt, mutta vain yksi ei ole ollut pohjassa kiinni, koska veneessä oli nostoköli. Menemme näin ollen Barrow'sta noin 30 mailia lounaaseen ja panemme veneen piihin 100 metrin syvänteen alueelle, jonne jäämme odottamaan myrskyä. Lounaistuulen pitäisi tuoda meidät lähemmäs Barrow'ta tiistaiksi, jolloin voimme jatkaa myötätuulessa rannan reunaa seuraten kohti Kanadaa toivottavasti avovedessä.

29. heinäkuuta 2010

Tsuktsimerellä

68º15.95' N, 167º12.75´ W

Jäätilanne Barrown itäpuolella on helpottumassa, ja tuulikin näyttää olevan kääntymässä niin, että väylän länsipää aukeaisi. Kun Nomen lähialueelle ennustettiin vielä keskiviikkonakin itätuulta, päätimme jatkaa matkaa tiistaina iltapäivällä.
Pekka kävi ponttoonilaiturilla selvittämässä, miten saisimme parhaiten täytettyä vesitankkimme. Laiturilla hän tapasi juuri mereltä palanneen kalastajan, joka lahjoitti meille ison kuningaslohen. Siitä riitti sekä graaviksi että paistettuna useaan ateriaan. Tibo ilmestyi paikalle juuri irrottautuessamme laiturista ja joutui auttamaan köysien kanssa siirtyessämme kalastusaluksen kylkeen veden tankkausta varten.
Precipicen Deb ja Rolland tulivat myös sanomaan hyvästit. Olimme jo melkein irrottaneet köydet, kun Deb huomasi kysyä, olimmeko saaneet ostettua kananmunat, joita olimme etsineet kaupoista jo parin päivän ajan ilman tulosta. Kauppaan oli kuulemma tullut uusi erä samana iltapäivänä, ja niin Deb ja Rolland kaasuttivat hakemaan meille kaksi tusinaa munia, lähtiäislahjaksi tietysti.


Tuuli oli ennusteen mukaisesti idästä, ja saimme vaihteeksi loistavan purjehduskelin. Pääsimme pelkin purjein Beringinsalmeen saakka, ja muutenkin sää suosi niin, että salmessa olevat Diomede-saaret olivat hienosti näkyvissä. Kauimmainen saarista kuuluu Venäjälle, lähempi USA:lle. Koska päivämääräraja oli meistä vain 17 mailin päässä, leikittelimme hetken ajatuksella käydä pikaisesti huomisen puolella katsomassa mitä on odotettavissa, mutta hylkäsimme ajatuksen saman tien. Ylittäessämme päivämäärärajan, olisimme samalla ylittäneet myös Venäjän ja USA:n välisen valtiollisen rajan. Näin ollen pikavisiitistä olisi todennäköisesti tullut kaikkea muuta kuin pikainen.
Vaikka tuuli tyyntyi lähes täysin, moottoripurjehdimme Beringinsalmesta lähtien varsin hyvää vauhtia virtausten auttamana. Heikko tuuli kääntyi sitten lähes vastaiseksi, mutta matka on siitä huolimatta edennyt mukavasti. Beringinsalmen jälkeen olemme olleet noin puolet ajasta sankassa sumussa. Tutka tuntuu tarpeelliselta, vaikka muuta liikennettä ei olekaan ollut paria proomua lukuun ottamatta.
Sarema ylitti napapiirin torstaina aamuyöllä klo 00.27. Koska Luoteisväylän katsotaan alkavan ja päättyvän napapiirin ylityksellä, juhlistimme tapahtunutta nauttimalla kaksi viimeistä Kathyn tekemää suklaakakkupalaa ja kohotimme samalla maljan sekä meille että Luoteisväylälle.
Matkan ns. virallinen osuus on siis viimein alkanut!