30. syyskuuta 2010

Port Saunders

50º38.74' N, 57º16.45' W


Saavuimme Port Saundresin kalasatamaan 27. päivä noin vuorokausi sen jälkeen, kun olimme nostaneet ankkurin Red Bayssa. Lähtiessämme illalla meri oli lähes tyyni, mutta yön kuluessa tuuli alkoi jälleen nousta, ja aamuun mennessä vasta seuraavaksi iltapäiväksi ennustettu 35 solmun keli oli saavuttanut meidät. Pekka oli niin turhautunut jatkuvasta kovasta vastatuulesta, että pysyi raivoissaan ruorissa koko legin ajan eli lähes vuorokauden. Saavuimme Port Saundersin kalasatamaan seuraavana iltapäivänä litimärkinä ja väsyneinä.


Nyt meillä on pitkästä aikaa kaikki mukavuudet käytössämme eli suihku, pesukone, ja kuivatusrumpu kalasatamassa ja kylillä ruokakauppa, alko, kirjasto, posti, parturi,jne. Paikalliset kalastajat pitävät meidät ruoassa eli joka päivä, kun Pekka lähtee hoitamaan asioita, hän palaa mukanaan milloin turska, milloin katkarapuja, milloin taas hirvenlihaa. Saimme hoidettua myös uuden hydraulipumpun toimittamisen Port Saundersiin, joten täältä eteenpäin purjehdus tulee olemaan huomattavasti helpompaa. Tosin sää ei näytä kovinkaan lupaavalta; seuraavaksi pariksi päiväksi rannikolle on luvassa tuulta 45 solmua ja merelle vastaavasti 35 solmua. Seuraavan viikon kuluessa ylitsemme pitäisi kulkea viisi matalaa, joiden aikana tuulen voimakkuus vaihtelisi 25 ja 45 solmun välillä, ja vallitseva tuulen suunta tietysti lounas. Onneksi meillä ei edelleenkään ole kiire mihinkään!

26. syyskuuta 2010

Red Bay

51º42.82' N, 56º26.62' W


Tilanne ei suinkaan rauhoittunut seuraavaan päivään mennessä, vaan kesti lähes viikon ennen kuin tuuli oli pudonnut normaaliin lukemiin ja meri tasoittunut. Kallistelimme laiturissa vielä usean päivän ajan Igorin jälkeen, mutta onneksemme meillä ei ollut enää kiire mihinkään.
Tutustuimme St. Lewisissa paikallisen kyläkauppiaan perheeseen. Isä René auttoi Pekkaa tilaamaan uuden pumpun Newfoundlandista toimitettavaksi johonkin, vielä tuntemattomaan satamaan seuraavan viikon kuluessa, ja Riitta sai päivitettyä blogit hyödyntämällä heidän langatonta nettiyhteyttään. Koko perhe eli Brenda, René ja pojat Cody ja Noah tulivat käväisemaan veneellä vielä ennen lähtöämme, ja lupasimme pitää yhteyttä tulevaisuudessakin.


Irrotimme köydet turvasatamamme laiturista aamuhämärissä 26. päivä ja suuntasimme keulan vihdoinkin kohti Newfoundlandia. Koska olimme kyllästyneet öisiin ruorivuoroihin ja päättäneet tehdä vain päiväpurjehduksia nyt kun se oli vihdoin mahdollista, tarkoituksemme oli pysähtyä yöksi Newfoundlandin luoteiskulmassa olevaan Cooks Harbouriin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko aamupäivän, ja noin 15 - 20 solmun sivumyötäinen vei meitä mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa tuuli kuitenkin voimistui, ja sen suunta muuttui meille aina vain epäedullisemmaksi. Ylittäessämme Labradorin ja Newfoundlandin välissä olevaa Belle Straitia, jouduimme jälleen puskemaan väkisin vasten tuulta ja murtuvia aaltoja. Lähestyessämme Cooks Harbouria, tuuli oli ehtinyt nousta jo 30 solmun lukemiin, ja rannan läheisyydessä ja ympäröivillä matalikoilla aallokko ja tyrskyt repivät merenpinnan valkoiseksi kuohuksi. Varsinainen ongelma syntyi kuitenkin vasta silloin, kun Cooks Harbourin edustalla karttaohjelmamme ohjasi meidät suoraan päin väylän reunassa olevaa saarta. Tällä kertaa ei datumin muuttaminenkaan auttanut asiaa, ja virhe näytti olevan lähes puoli mailia. Normaalitilanteessa tämä ei olisi ollut ongelma, vaan olisimme vain käyttäneet silmiämme ja suomalaista talonpoikaisjärkeä, mutta koska meillä ei ole tältä alueelta paperikarttoja käytössämme, ja kylään johtava väylä oli kapea, mutkainen ja tyrskyjen peitossa, päätimme jatkaa matkaa seuraavaan mahdolliseen satamapaikkaan. Lähdimme siis ylittämään uudestaan Belle Straitia, koska lähin tuuleen nähden suojainen ankkurilahti löytyi Labradorin puolelta. Hyvistä aikeistamme huolimatta, olimme siis taas kerran möyryävällä merellä pilkkopimeässä, mutta onneksi Red Bayn lahteen oli matkaa vajaa 30 merimailia.


Pudotimme ankkurin Red Bayn Western Armiin puoliltaöin ja pitkän päivän väsyttämänä menimme saman tien nukkumaan. Vasta seuraavana aamuna totesimme, että jaoimme ankkurilahden yksinäisen belugan (ent. maitovalas) kanssa. Valas sukelteli Sareman lähistöllä koko aamupäivän ja siirtyi vähitellen lähemmäs tekemään tuttavuutta kanssamme. Kun lähdimme rannalle, valas tuli mukaan uiden aivan jollamme vieressä. Jouduimme sammuttamaan perämoottorin siinä vaiheessa, kun valas asettui jollan alle, ja pelkäsimme sen satuttavan itsensä potkuriin. Otimme nyt airot esille ja yritimme soutaa, mutta sekin oli hankalaa, koska ystävällinen valas oli jatkuvasti airojen tiellä. Tässä vaiheessa ainoa järkevä keino oli turvautua harhautukseen. Valas teki silloin tällöin kierroksen jollan ympäri, ja kun se oli noin 10 metrin päässä jollasta, Pekka käynnisti nopeasti perämoottorin, ja lähdimme ajamaan kovaa vauhtia kohti rantaa. Näimme, kun valas nosti päänsä vedestä selvästi hämmästyneenä ja ampaisi saman tien peräämme. Vauhtimme oli kuitenkin sille liikaa, eikä se saavuttanut meitä ennen kuin lähellä rantaa jouduttuamme hiljentämään vauhtia mahdollisten kivien takia. Se luopui seurastamme vasta tultuamme matalaan rantaveteen. Palattuamme veneelle, valas ilmestyi välittömästi paikalle ja uiskenteli jollamme ympärillä selvästi iloissaan nähdessään meidät jälleen.


Kun meidän oli aika jatkaa matkaa, valas tuli auttamaan meitä ankkurin nostossa ja saattoi meidät sitten lahden suulle asti. Pelkäsimme sen seuraavan meitä merelle, mutta jonkin ajan kuluttua sitä ei enää näkynyt veneemme kyljellä eli se oli ilmeisesti palannut kotilahteensa. Emme ole milloinkaan kokeneet mitään vastaavaa pitkän purjehduksemme aikana, ja tämä pieni, ystävällinen valas tulee aina säilymään mielissämme.

22. syyskuuta 2010

Igorin jälkeen


Tuuli jatkoi nousuaan eilisen iltapäivän kuluessa, ja illalla alkoi sade, joka pimensi jo ennestäänkin harmaan maiseman. Ilmapuntarin lukema putosi 980 mbariin, ja tuulen voimakkuus pysytteli 55 km/h ja 90 km/h välillä läpi yön. Pienen satamalahtemme pinta nousi lyhyessä ajassa kuohupäille, jotka hakkasivat Sareman kylkeä ja yhdessä tuulen kanssa kallistelivat sitä laiturissa niin, ettei pöydillä tahtonut pysy mikään.
Yö kului edellistä huomattavasti rauhattomammin myrskyn äänien ja veneen kallistelun pitäessä meitä aika ajoin hereillä. Olimme tehneet yhteistyö- ja avunantosopimuksen samaan laituriin tulleen newfoundlandilaisen kalastusaluksen miehistön kanssa, mutta onneksemme sopimukseen ei tarvinnut turvautua.


Nyt aamulla maisema on kuin puhtaaksi pyyhkäisty. Sinisellä taivaalla ei näy pilven pilveä, vain kirkkaasti paistava aurinko, mutta tuuli jatkaa puhaltamistaan, ja lahden pinta on edelleen valkoisenaan kuohupäistä. Oletamme tilanteen rauhoittuvan huomiseen mennessä, mutta me jatkamme matkaa Newfoundlandin puolelle vasta muutaman päivän kuluttua, kun ulkopuolella oleva merikin on ehtinyt tasoittua.

21. syyskuuta 2010

St. Lewis


52º 21.89’ N, 55º 40.85’ W


Koska seuraamme jatkuvasti tuuliennusteita, olimme onneksi tietoisia hurrikaani Igorin lähestymisestä. Siinä vaiheessa, kun Igor ei enää jatkanutkaan kulkuaan itään vaan oli muuttanut kurssiaan pohjoisemmaksi, meillä oli noin 24 tuntia aikaa päästä turvaan sen alta. Vaikka emme voineet hyödyntää moottorin koko tehoa polttoaineen vähäisyyden vuoksi, olimme onneksemme siinä vaiheessa jo niin etelässä, että ehdimme ajoissa Fox Harbourin alias St. Lewisin suojaisaan kalasatamaan.
Kiinnityimme kalasataman laituriin eilen iltahämärissä paikallisen opastamana. Koska tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun jouduimme varautumaan hurrikaanin tuloon, tiesimme mitä tehdä. Kiinnitimme Sareman laituriin mahdollisimman hyvin, sidoimme purjeet ja poistimme kaiken irtonaisen kannelta, minkä jälkeen nautimme illallisen ja menimme hyvin ansaituille yöunille. Vaikka hurrikaani riehuu tällä hetkellä tuskin 50 merimailin päässä meistä, saatoimme nukkua yömme rauhassa. Olimme pitkästä aikaa turvallisesti kiinni laiturissa, eikä meillä ollut ruorinpyöritystä, tutkahälytyksiä, ei halssinvaihtoja, ei purjeiden säätöä, ei rullausta ...
Tänä aamuna nauttiessamme aamiaista, avasimme radion ja olemme siitä saakka kuunnelleet St. Johns'ista tulevaa lähetystä, jossa kerrotaan hurrikaani Igorin etenemisestä Newfoundlandissa ja sen aikaansaamista tuhoista. Se on aiheuttanut valtavia tulvia, kaatanut puita, vienyt mukanaan teitä ja siltoja sekä tuhonnut rakennuksia.


Tuulen voimakkuus on Newfoundlandissa paikoittain edelleen noin 150 km/h, mutta täällä kulman takana se on ollut toistaiseksi tuskin 70 km/h enempää. Tosin viimeisten uutisten mukaan Igor jättää seuraavan yön aikana taakseen Newfoundlandin ja suuntaa itäiseen Labradoriin, joten on ehkä syytä mennä lisäämään köysiä!

19. syyskuuta 2010

Edelleen Labradorinmerellä

53º30' N, 55º24' W


Jatkamme edelleen hidasta etenemistämme kohti etelää. Olemme olleet tarvittaessa ruorissa vuorotellen pari tuntia kerrallaan läpi vuorokauden. Aika tuntuu ehkä lyhyeltä, mutta pitkäkölisenä veneenä, jonka leveys on neljä ja puoli metriä, Sarema ei ole kovinkaan helppo purjehdittava. Tuuli, muutaman metrin maininki ja Labradorinvirta tempovat kaikki Saremaa eri suuntiin, ja ruorissaolija saa olla joka hetki tarkkana pitääkseen veneen oikeassa suunnassa. Parin tunnin ruorinpyörittämisen jälkeen olemme valmiit painamaan päämme tyynyyn välittömästi vuoron päätyttyä. Mutta sopivalla tuulikulmalla, kun purjeet on trimmattu oikein niin, että keulapurje vetää ja mesaani pitää suunnan, Sarema purjehtii itsestään, eikä meitä kumpaakaan kaivata sen ruoriin. Tällaisia päiviäkin on onneksemme ollut jo muutamia.


Mitä etelämmäs tulemme, sitä enemmän veneen ympärillä näkyy merilintuja; pikkukajavia, merikeijuja, kihuja, kiisloja, lunneja, jne. Olemme nähneet myös valaita lähes päivittäin. Eilen saimme vieraiksemme niin valaita, pyöriäisiä kuin delfiinejäkin. Lajien tunnistaminen ruorista käsin on tosin osoittautunut mahdottomaksi, samoin kuin valitettavasti niiden valokuvaaminen.
Vaikka olemmekin olleet enimmän aikaa vastatuulissa, ainakin toistaiseksi olemme välttyneet syysmyrskyiltä ja turhan kovilta tuulilta. Siirryimme Labradorinmeren keskeltä lähemmäs rannikkoa, koska alueelle oli annettu kovan tuulen varoitus, ja vältyimme näin 35 solmun myräkältä. Etenemme nyt rannikkoa pitkin kohti Fox Harbouria, jonne meidän pitäisi saapua huomenna iltapäivällä.
Vastatuulipurjehdus on verottanut polttoainevarojamme niin, että on jälleen aika tankkata. Fox Harbourista on enää kivenheiton matka Belle Straitiin eli enää muutama päivä, ja voimme lopultakin jättää Labradorinmeren epätoivoisen sekavat vedet taaksemme!

16. syyskuuta 2010

Ruorissa

58º 46' N, 55º 43' W


Toisin kuin STT:n uutisesta voisi päätellä, olemme edelleen 'Sareman kyydissä' matkalla Kanadan Halifaxiin.
Tuulet ovat viime päivinä olleet meille erittäin epäsuosiollisia. Menimme taas piihin pari päivää sitten puskettuamme ensin tuntitolkulla yli 30 solmun vastatuuleen parimetrisiä aaltoja vasten. Röykytys ei tehnyt lainkaan hyvää vanhalle hydraulipumpullemme, eikä meillekään. Aamuun mennessä meri oli tasaantunut sen verran, että saatoimme jatkaa matkaa. Valitettavasti ainoa kohtuullisen järkevä suunta, mihin pääsimme etenemään, oli suoraan itään kohti Irlantia, mutta hyvä niinkin.


Jatkoimme näin kokonaisen vuorokauden, jolloin saimme paremman tuulikulman käännyttyämme takaisin kohti Labradorin rannikkoa. Edellä mainittu röykytys näyttää tehneen lopun hydraulipumpustamme. Sen hiiliharjat ovat kuluneet niin loppuun, ettei niissä ole lainkaan kosketuspintaa jäljellä, eikä Pekan puristusviritelmäkään näytä elvyttävän pumppua. Tämä tarkoittaa sitä, ettei meillä ole enää autopilottia käytössämme, vaan olemme lähinnä käsiohjauksen varassa.
Yritimme ajatella asian hyviä puolia ja toistaiseksi olemme keksineet kokonaista kaksi: ruorissa saa runsaasti raitista ilmaa, ja matkaa Halifaxiin on jäljellä enää alle 1.000 merimailia. Eli tilanne voisi olla huonompikin!

13. syyskuuta 2010

Labrador Sea

59º 38.01’ N, 57º 21,18’ W


Olemme edenneet hyvää vauhtia ja suuren osan matkasta purjein. Onneksi näin, sillä autopilottimme alkoi taas ryppyillä, varsinkin kovemmissa keleissä. Isompi pumppumme rikkoutui korjauskelvottomaksi Tuktoyaktukin jälkeen jo lähes kuukausi sitten, ja nyt myös vanha pieni varapumppumme reistailee. Hydraulipumpun moottori lämpeni ja pysähtyi yllättäen. Mitä kovempi keli, sitä useammin näin tapahtui. Diagnoosi oli selvä: pumpun hiiliharjat olivat jumiutuneet, ja pikakorjauksena kolautettiin vasaralla moottorin kylkeen. Toissa yönä kippari sijoittui vasaran ja otsalampun kanssa pumpun viereen päivystämään ja joutui käyttämään vasaraa valitettavan usein. Aamun valjettua Riitta ohjasi käsin, ja Pekka sai pumpun korjattua niin hyvin, että oletamme sen kestävän Halifaxiin saakka, kunhan pidämme purjeet tasapainossa. Autopilotti oli ollut Cambridge Baystä saakka GPS:n antamalla keulasuunnalla magneettisen pohjoisnavan läheisyyden takia. Viime päivinä meno on ollut paljon normaalia mutkittelevampaa ja kuoppaisempaa, mikä on tietysti rasittanut pumppua. Kytkimme eilen kompassin takaisin autopilottiin, ja se näyttää nyt toimivan kuten aikaisemmin. Vasara pidetään kuitenkin vielä käden ulottuvilla.


Uuvuttavien päivien tasapainoksi olemme saaneet ihailla kolmena peräkkäisenä yönä upeita revontulia Grönlannin yllä. Viime yönä niitä oli jopa kahdessa kerroksessa. Ensi yöksi veikkaamme taas revontulia, koska taivas on ollut koko päivän täysin pilvetön.
Viime yönä reippaasti puhaltanut tuuli hiipui kuuteen solmuun, ja nopeutemme putosi kahteen, joten oli aika käynnistää Perkins. Aamun valjetessa tuuli alkoi jälleen nousta, ja on tällä hetkellä 25 - 30 solmua kaakosta eli täsmälleen sieltä mihin meidän pitäisi edetä. Tilanne ei tosin tullut meille yllätyksenä, sillä se on valitettavasti täysin eilisen tuuliennusteen mukainen.
Labradorinmeri tuntuu olevan kuin pesukone. Tuuli on yhdestä suunnasta, maininki toisesta ja Labradorinvirta kolmannesta. Vaikka vettä on allamme kolme kilometriä, meren pinta aivan kuin kiehuu, vene tökkii aallonharjoihin ja liikkuu arvaamattomasti. Vastatuulen nostatettua aallot muutaman metrin korkuisiksi, panimme piihin, koska eteneminen oli liian rankkaa, ennen kaikkea autopilotille. Tuulen pitäisi kääntyä huomenna etelään ja hiipua vähitellen. Olemme päättäneet jatkaa matkaa vasta, kun eteneminen on mielekästä. Nyt on myös hyvä aika tutkia autopilotin pumppua tarkemmin.
Päästyämme etelämmäs, aiomme mennä New Foundlandin ja Labradorin välisestä Belle Straitista Cape Bretonin Bras d'Or Lakesille. Olimme siellä viisi vuotta sitten, ja muistissamme on vielä muutama mukava ankkuri- ja osterinkeruupaikka. Olemme jo ottaneet alueen kartat ja purjehdusoppaan esille. Matkaa Belle Straitiin on 460 merimailia, siitä Bras D’or Lakesille johtavaan salmeen 400 mailia ja sieltä Halifaxiin enää noin 220 mailia. Eli parisen viikkoa, ja olemme perillä!

10. syyskuuta 2010

Luoteisväylä purjehdittu!

66º 30.00’ N, 60º 16.48’ W


Sarema ylitti tänään napapiirin toisen kerran matkallaan Tyyneltämereltä Atlantille ja jätti vihdoin Luoteisväylän vedet taakseen. Napapiirin ylitysten välillä matkaa kertyi yhteensä 3.547,9 merimailia, joiden purjehtimiseen käytimme kaikkiaan 44,5 vuorokautta.


Vaikka purjehdusta Halifaxiin on vielä jäljellä parisen viikkoa, Saremalla vallitsee juhlatunnelma. Pekka avasi juuri kuohuviinipullon, ja kohotamme nyt maljan Luoteisväylän jälkeiselle elämälle!

9. syyskuuta 2010

Davis Strait

68º11.54' N, 61º53.65' W



Vietimme koko viime yön piissä odotellen sään paranemista. Aamulla meri oli vielä varsin kuoppainen, mutta tuuli oli pudonnut säällisiin lukemiin, ja saattoimme jatkaa matkaamme kohti etelää. Olemme tällä hetkellä enää vain vuorokauden purjehduksen päässä napapiiristä, minkä ylitettyämme olemme virallisesti purjehtineet Luoteisväylän. Pekka toimenmiehenä on jo pistänyt kuohuviinipullon jäähtymään.


Kuulimme eilen Peteriltä, että soutajaystävästämme Mathieu ja koiransa Tico olivat joutuneet vaikeuksiin matkallaan Cambridge Bayhin. Kova tuuli ja väylällä ajelehtineet jäät olivat estäneet soutamisen, ja tilanne oli lopulta kehittynyt niin vaaralliseksi, ettei Mathieulle ollut lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Heidät oli hinattu viimeiset 30 mailia Cambridge Bayn suojaisaan satamaan. Toinen uutinen kertoi, että Ariel IV oli pyytänyt peesausapua hinaajalta, koska Alaskan puolella pohjoistuulet ovat ahtaneet jäät rantaa vasten. Hinaaja oli kuitenkin lähtenyt kiertämään jääkenttää sen pohjoispuolitse. Miten Erik eli Ariel IV:n kippari selvittää tilanteen, jää nähtäväksi.
Me sen sijaan olemme iloksemme havainneet, että ympärillämme olevien jäävuorten määrä on selvästi vähentynyt. Matkamme etenee tällä hetkellä joutuisasti, ja odotamme innolla huomista napapiirin ylitystä!

8. syyskuuta 2010

Baffin Bay

68º 44.84 N, 62º 40.18 W


Kävimme Baffin Islandin rannan tuntumassa katsastamassa jääkarhuja, mutta sankka sumu esti jälleen näkyvyyden. Koska aikamme alkaa olla kortilla, päätimme suunnata Sareman keulan suoraan etelään. Palasimme näin ollen ulommas rannikosta yli kilometrin syvyiseen veteen, missä purjehtiminen on mukavampaa, eikä esteenä ole niin paljon jäävuoria kuin rannan läheisyydessä.
Sääennusteen mukaan odotettavissa oli 15 solmua lännestä, keskiviikkona kovan tuulen varoitus; 35 solmua luoteesta, jonka pitäisi keventyä alle 30 solmun, ja torstaina kevyttä tuulta. Taisi olla käyttämättömiä myötätuulia varastossa meitä varten enemmänkin, koska keskiviikkona hienon aamupäiväpurjehduksen päätteeksi jouduimme panemaan piihin 50 solmun luoteistuulessa. Nyt illalla tuulta on vielä 35 solmua, puuskissa yli 40. Pysymme piissä niin kauan, että tuuli on asettunut, nykyisen ennusteen mukaan siis huomiseen. Ajelehtimisnopeutemme on noin kaksi solmua, onneksi oikeaan suuntaan. Vaikka olemme syvässä vedessä, huomaa hyvin, että Baffin Bay on pieni meri. Aallokko on terävää, ja veneen liikkeet tämän takia äkkinäisiä.
Autopilottimme ryppyilee taas, se näyttää toimivan vain hyvällä säällä. Sitä taitaa jo vaivata vanhuus yhdessä magneettisen pohjoisnavan läheisyyden kera. Siinäkin on yksi syy odottaa parempaa säätä.


Sareman miehistö on jo ajatuksissaan Halifaxissa. Tämä viimeinen legi ei innosta, ja pienikin odotus harmittaa. Purjehtijan tärkeintä matkatavaraa, kärsivällisyyttä, tarvitaan nyt aimo annos!

6. syyskuuta 2010

Baffin Bay

71º 53.11’ N, 72º 07.70’ W


Viivyimme Pond Inletissä toisenkin yön. Ensimmäisen päivän tankkaus vei sen verran kauan, ettei aika riittänyt oikeastaan muuhun. Seuraavana päivänä Pekka huolsi koneen, ja Riitta hyödynsi hotellin langatonta yhteyttä ja latasi muutaman kuvan blogeihin. Iltapäivällä teimme yhdessä kyläkierroksen ja kävimme myös kirjastossa. Kirjaston lisäksi rakennuksessa on pysyvä inuiittien elämää, historiaa, asusteita ja tarvekaluja esittelevä näyttely. Siellä selvisi myös, että Pond Inlet on perustettu vuonna 1931 Hudson Bay Companyn kauppapaikaksi. Inuiitit ovat alkaneet muuttaa sinne vasta 1960-luvulla saadakseen lapsensa kouluun. Nyt se on noin 1000 asukkaan toimelias kylä.


Nostimme ankkurin aamulla täysin tyynessä säässä, mutta aamupäivän aikana tuuli virisi sen verran, että saimme jopa purjehtia muutaman tunnin ajan. Menimme mahdollisimman lähellä rantaa siinä toivossa, että olisimme nähneet eläimiä, mutta lähes jatkuva seuralaisemme sumu haittasi suuresti näkyvyyttä. Päästyämme Baffin Bayn puolelle jäävuoria näkyi joka puolella. Niitä oli varsinkin Baffin Islandin rantavesissä niin tiheässä, että päätimme purjehtia väljemmille vesille ja pysytellä noin viiden meripeninkulman päässä rannasta.


Meitä on useaan otteeseen varoiteltu ei niinkään jäävuorista vaan 'growlereista' ja 'bergy biteistä'. Kysyimme näiden eroa Peteriltä, joka kertoi, että molemmat ovat jäävuoresta irronneita lohkareita. Bergy bitit ovat pienimpiä kuin growlerit, mutta voimme kuulemma itse päättää, minkä kokoisia miksikin kutsumme. Molemmat ovat kuitenkin niin suuria, ettei niihin saa missään tapauksessa törmätä. Kuten kokemuksesta tiedämme, kaikki jäälohkareet eivät välttämättä näy tutkassa, mikä tekee yöpurjehduksesta välillä vähän turhankin hankalaa. Olemme päättäneet vähentää nopeuttamme yön pimeimpinä tunteina, jolloin mahdollinen törmäys jäähän aiheuttaisi mahdollisimman vähän vahinkoa. Ensimmäisenä yönä pienensimme nopeuttamme niin paljon, että autopilottimme menetti suunnan ja samalla toimintakykynsä. Mutta eiköhän muutaman yön harjoittelun jälkeen löydy se oikea ratkaisu jäävuorien joukossa purjehtimiseen, ainakin toivomme niin!

3. syyskuuta 2010

Pond Inlet

72º 41.76’ N, 77º 59.33’ W


Lähdimme Port Leopoldista myöhään iltapäivällä sankassa sumussa. Sumua riitti aina seuraavaan aamuun, jolloin se viimein väistyi, ja aurinko tuli esiin pilvien takaa. Moottoripurjehdimme mukavassa myötäisessä Baffin Islandin rannikkoa pitkin ja ihailimme oikealla puolellamme kohovia Borden Peninsulan pystysuoria, rapautuneita kallioita. Aina silloin tällöin horisonttiin ilmestyi valkoinen piste, jonka koko kasvoi sitä mukaa kun välimatka pieneni. Olimme tulleet jäävuorialueelle!


Illan pimetessä käännyimme Lancaster Soundista Navy Board Inletiin, jonka kapeaa ja kiemurtelevaa väylää moottoroimme läpi yön. Seuraavana iltapäivänä laskimme ankkurin Baffin Islandin pohjoisreunassa olevan Pond Inletin rantaan noin 10 metrin syvyyteen.


Järjestimme välittömästi tankkauksen, mikä olikin varsinainen syy tänne tuloomme. Pond Inletin kylässä ei ole minkäänlaista satamaa eikä laituria, joten tilasimme tankkiauton rannalle. Täytimme siellä jerrykannumme, kuskasimme kannut jollalla veneelle, tyhjensimme ne tankkiin, veimme kannut takaisin rantaan, jossa ne täytettiin uudelleen ja niin edelleen. Tuuli oli noussut iltapäivän aikana niin, että se synnytti epämiellyttävän aallokon. Seitsemän täyden kannun kanssa rannan tyrskyistä irrottautuminen oli märkää puuhaa, ja täysien kannujen nosto aallokossa uimatasolle varsinaista tasapainoilua. Neljän edestakaisen rundin jälkeen olimme saaneet kaikkiaan 607,1 litraa dieseliä, josta noin puolet kaadettiin tankkeihin ja toinen puoli jäi kannelle jerrykannuihin. Olimme nyt valmiina lähtöön, jos tuuli jatkaisi nousuaan. Sen sijaan tuuli tyyntyi illan aikana kokonaan, ja päätimme jäädä yöksi ankkuriin.


Aamulla on tarkoitus vielä käydä kaupassa ja etsiä nettiyhteys. Iltapäivällä nostamme ankkurin ja jatkamme matkaa kohti Baffin Bayta toivottavasti sääennusteen mukaisessa myötätuulessa.

1. syyskuuta 2010

Port Leopold

73º 51.994’ N, 90º 18.303’ W


Erebus Bayhin meno ei onnistunut, koska Barrow Straitissa oli edessämme lähes yhtenäinen jääkenttä, joka ulottui Somerset Islandista Resolutin suuntaan, ehkä Resolutiin saakka. Näimme kyllä mahdollisia reittejä jäiden keskellä, mutta emme tienneet kuinka leveä jääkenttä oli, emmekä halunneet ottaa sitä riskiä, että juuttuisimme jäihin. Käytimme jo Alaskasta tuttua periaatetta ja menimme suhteellisen lähelle rantaa. Siellä reitti oli helppo löytää, ja jääkenttä oli siellä myös varsin kapea. Näimme jonkin matkan päässä uuden jääkentän, joten oli yksinkertaisinta seurata Somerset Islandin rantaa ja unohtaa Erebus Bay. Päätimme näin ollen pyrkiä Somerset Islandin koilliskulmassa olevaan Port Leopoldiin. Tuuliennuste oli myös puolellamme, ja oletimme Prince Regent Inletin jäiden siirtyvän itäreunaan ja jättävän tulevan ankkuripaikkamme vapaaksi.


Saimme purjehtia muutaman tunnin hienoa lähes 7 solmun nopeutta, mutta sitten matka muuttui taas moottoroinniksi. Tuulimittarin suhteellisen tuulen lukema oli lähes sama kuin nopeutemme. Prince Leopold Islandin ja Somerset Islandin välissä tuuli muuttui taas vastaiseksi, mutta meille niin tuttu sumu pysyi onneksi poissa.
Lähestyessämme Port Leopoldia meillä oli suuria hahmotusvaikeuksia. Lahden suun näkeminen korkeiden vuorenseinämien välistä oli lähes mahdotonta, mutta nykytekniikka eli elektroninen kartta ja tutka helpottivat tilannetta suuresti. Ankkuroimme noin 10 metrin syvyyteen lahden perukoille. Lahden aukko on etelään, sen itä- ja länsireunoilla on korkeat vuoret, mutta pohjoisen puolen kannas on varsin matala. Karulla kannaksella seisoo pieni, ränsistynyt talo. Ihmettelimme, kuka sen on rakentanut, milloin ja mihin ihmeen tarkoitukseen.


Saimme nukkua rauhassa ja pitkään, koska tuuliennuste oli ”light” ja ankkuripaikkamme tavattoman suojainen. Aamulla otimme fokan nostimen alas. Riitta kävi mastossa ihailemassa maisemia ja sitomassa köyden Profurlin nostimeen. Fokan alastulon syyksi paljastui katkennut sakkeli. Ensin kuvittelimme sakkelin olleen hyllytavaraa, mutta siitä löytyikin leima W FRANCE.


Jouduimme käyttämään moottoria Peel Soundin puolella niin paljon, että polttoainevarantomme alkavat loppua. Seuraava pakollinen pysähdyspaikkamme tulee olemaan noin 240 mailin päässä oleva Pond Inlet, jossa pysähdymme tankkaamaan.