perjantai 15. lokakuuta 2010

14. lokakuuta 2010

Royal Nova Scotia Yacht Squadron, Halifax, Nova Scotia

44º 37.28’ N, 63º 34.84’ W


Saavuimme Halifaxiin eilen iltapäivällä runsaan vuorokauden mittaisen, leppoisan purjehduksen jälkeen ja olemme nyt lujasti kiinni Pohjois-Amerikan vanhimman pursiseuran Royal Nova Scotia Yacht Squadronin laiturissa. Maasähkö on kytkettynä, ja nettiyhteys toimii suoraan veneeseen. Olo on helpottunut ja lähes kotoinen, vietimmehän täällä yli neljä kuukautta vuonna 2005. Köysiämme oli nyt vastaanottamassa sama mies, Wayne, joka hoiti meidät laituriin myös viisi vuotta sitten.


Tällä hetkellä kallistelemme marinan laiturissa tuulen puhaltaessa 45 solmun voimalla suoraan mereltä, mutta nyt siitä ei ole enää meille haittaa. Olemme päässeet vihdoin perille ja viivymme täällä ainakin pari viikkoa, mikä antaa meille aikaa toipua sekä fyysisesti että henkisesti yllättävän raskaasta matkastamme.
Pohjoiselle purjehduksellemme Alaskan Sewardista Kanadan Halifaxiin kertyi lopulta pituutta yhteensä 7.143 merimailia eli 13.229 kilometriä, ja matka kesti kaikkiaan 4 kuukautta, 8 vuorokautta, 11 tuntia ja 15 minuuttia. Pohjoisin latitudimme oli 74º 14.16’ N.


Luoteisväylä jäisine ja sumuisine kapeikkoineen oli matkamme ehdottomasti haastavin osuus, joka kulutti Sareman kahden miehistönjäsenen energioista valtaosan. Ylitettyämme toisen kerran napapiirin ja jätettyämme näin väylän taaksemme, olisimme mielellämme olleet jo perillä. Edessämme oli kuitenkin vielä noin 1.600 merimailia jatkuvia vastatuulia, kovia virtauksia ja ajoittaisia myrskyjä. Vaikka tiesimme odottaa vastatuulta, matkanteko oli ajoittain äärimmäisen turhauttavaa, koska ainoa motiivimme oli päästä mahdollisimman pian Halifaxiin. Syysmyrskyjen ja hurrikaani Igorin aiheuttamat pakolliset pysähdykset Labradorissa ja Newfoundlandissa olivat kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, niin mieleenpainuvia, että jonkinlainen kaipuu jäi itämään. Ehkä palaamme sinne seuraavassa elämässä.
Tiedämme nyt kokemuksen kautta, että matka tulisi tehdä idästä länteen, tuulten mukana. Tuolloin alkumatka pitäisi purjehtia Baffin Bayn jäiden takia Grönlannin rannikkoa pitkin varsin pohjoiseen. Se antaisi mahdollisuuden tutustua alkumatkalla Grönlantiin. Loppumatkalla Alaskan pohjoisrannikolla ei ole satamia poikettavaksi, joten mitään ei jäisi näkemättä kiireen takia, kuten meiltä nyt jäi, kokonainen Grönlanti. Mutta koska olimme jo valmiiksi reitin länsipäässä, meillä ei ollut varaa valita.
Mutta nyt on aika rentoutua ja kerätä energiaa seuraavaa legiä varten. Odottelemme Halifaxissa muutaman viikon hurrikaanien loppumista, minkä jälkeen jatkamme vaihteeksi etelään, Karibian aurinkoon. Sarema kaipaa Alaskan ja Luoteisväylän kylmyyden, jäiden ja kosteuden jälkeen perusteellista kunnostusta niin sisältä kuin päältä. Missä ja milloin se tehdään, on vielä ratkaisematta. Remontin jälkeen siirrymme todennäköisesti jälleen Panaman kanavan kautta Tyynellemerelle ja suuntaamme Sareman keulan kohti uusia seikkailuja.

Haluamme kiittää kaikkia teitä, jotka autoitte matkamme onnistumisessa. Kiitämme meille toimitetuista sää- ja jäätiedoista, joita ilman olisimme olleet hukassa, lahjaksi saamistamme kartoista, polttoainekannuista, jääkekseistä, lainaksi saamistamme autoista, sukelluspuvusta ja aseesta, majoituksista, aterioista ja lentokenttäkuljetuksista, kalastajilta saamistamme kaloista, ravuista ja hirvenlihasta. Kiitämme kaikkia teitä, jotka pesitte likapyykkimme puolestamme, annoitte kotinne käyttöömme, kuljetitte meitä tutustumismatkoilla, selvititte asioita ja soititte puheluita puolestamme. Kiitämme myös kaikkia teitä, jotka elitte mukanamme purjehduksemme eri vaiheissa tukien ja kannustaen meitä. Ja ennen kaikkea haluamme kiittää perhettämme, joka peloistaan huolimatta päästi meidät matkaan. Kiitos teille kaikille!

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

13. lokakuuta 2010

Melkein Halifaxissa

44º 34.27’ N, 63º 01.36’ W


Viivyimme Campbell Coven ankkuripaikassamme lopulta neljä yötä. Tuuliennuste ei mennyt ihan kohdalleen, vaan yli 30 solmun puuskainen lounaistuuli tuntui välillä jopa hurrikaanipoterossamme. Itse asiassa lähdimme jo kerran liikkeelle, mutta parin mailin päässä näkyviin tullut vaahtoava järvenselkä teki paluupäätöksen helpoksi. Koska meidän ei ollut pakko lähteä 40 solmun puuskittaiseen vastatuuleen, palasimme takaisin. Vihdoin maanantaina tuuli oli niin tasoittunut, että lähdimme lähes koko päivän kestäneelle matkalle St. Peter'siin, järvialueen eteläiseen päähän. Tuuli oli edelleen vastaista, mutta enää alle 30 solmua puuskissa. Siltavahti avasi alkumatkan Barra Straitin moottoritiesillan heti paikalle saavuttuamme niin, ettemme joutuneet lainkaan odottamaan.


Saavuimme illansuussa St. Peter'siin ja kiinnityimme kanavan alkupäähän odotuslaituriin yöksi. Kävimme aamulla ruokaostoksilla, minkä jälkeen otimme VHF:llä yhteyden sulkuvahtiin, joka tuli avaamaan kanavan alkupäässä olevan kääntösillan. Pääsimme ajamaan suoraan sillan toisella puolella olevaan sulkuun. Sulku on erikoinen, koska merenpinta voi olla joko järven ylä- tai alapuolella, ja sulkuportit toimivat molempiin suuntiin.


Viimeisen vuorokauden aikana olemme pitkästä aikaa päässeet purjehtimaankin. Tuuli kääntyi vihdoin ennusteen mukaisesti pohjoisen puolelle yöksi, ja etenimme usean tunnin ajan mukavalla nopeudella. Tätä kirjoitettaessa tuuli on taas vastainen, mutta lähes olematon, ja aurinko paistaa. Ja mikä parasta, matkaa Hallifaxiin on jäljellä enää 23 mailia eli olemme pian perillä!

perjantai 8. lokakuuta 2010

8. lokakuuta 2010

Bras d’Or Lakes, Campbells Cove

46º 01.58’ N, 60º 51.70’ W


Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena ja tuulettomana, ja pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa Cape Bretoniin, Nova Scotiaan. Alkumatkalla saimme purjehtiakin muutaman tunnin, mutta pääosan matkasta jouduimme jälleen moottoroimaan. Keli oli päivisin kirkkaan aurinkoinen, ja öisin yllämme kaartui Linnunrata.
Ainoat tapahtumat matkan aikana olivat kahden laivan väistäminen ja keulanpurjeen sisäänotto vaatimattoman tuulen käännyttyä lähes vastaiseksi. Lauantaina Kanadan pitkänajan sääennuste oli ennustanut heikkoja tuulia alkuviikoksi, mutta maanantaina ennustettiinkin seuraavaksi yöksi 20 solmua lännestä. Boston taas ennusti heikkoa tuulta koko ajaksi. Itärannikolla oli kolme matalapainetta, ja Boston ennusti niiden menevän itään, Kanada taas koilliseen. Onneksi Boston oli tällä kertaa oikeassa.


Saavuimme kahden rauhallisen vuorokauden jälkeen Great Bras d'Orin suulle. Tämä varsinaiselle Bras d'Or Lakes -järvialueelle johtava noin 20 mailia pitkä, kapea salmi, on virtausten vuoksi varsin haasteellinen. Sen kapein kohta on vain 90 metriä, ja siinä virtaus nousee pahimmillaan kuuteen solmuun. Missään ei kuitenkaan anneta sen tarkempaa tietoa kuin, että virtaus kääntyy eteläiseksi hyvissä oloissa kolme tuntia Sydneyn alaveden jälkeen. Lisäksi Newfoundlandin ja Nova Scotian ajat poikkeavat ½ tuntia toisistaan, eikä taulukoiden UTC-aika ota huomioon kesäaikaa.
Laskelmamme menivät kuitenkin oikein, mutta ajoituksemme ei. Tulimme salmen suulle joko liian aikaisin tai liian myöhään, näkökulmasta riipppuen, mutta virtaus oli joka tapauksessa jo/vielä melkoinen. Nopeutemme laski kapeikossa pienimmillään 1,8 solmuun, mutta silläkin nopeudella pääsimme pahimman paikan ohi runsaassa puolessa tunnissa.


Saavuimme illansuussa Baddeckin kaupungin laituriin (46º 05. 98’ N, 60º 44. 83’ W). Satamatoimisto oli kiinni eikä puheluihimme vastattu eli sesonki oli selvästi ohi, eikä satamamaksua enää peritty. Olimme samassa laiturissa vuonna 2005, joten Pohjois- ja Väli-Amerikoiden kierroksemme tuli täällä täyteen. Kierrokseen kului aikaa 5 vuotta, 1 kuukausi ja 7 päivää, ja matkaa kertyi yhteensä 25.572 merimailia. Purjehdus on ilmeisen hidas tapa matkustaa.


Kiinnitettyämme Sareman laituriin, menimme ankkurimaljalle Baddeckin Yacht Clubin baariin. Kesäasukkaat Barbara ja Clarke tulivat juttusille. He olivat nähneet veneemme laiturissa, eikä meitä ollut vaikea tunnistaa paikallisten joukosta baaritiskillä. Makoisien yöunien jälkeen kävimme seuraavana päivänä kaupassa, Barbaran ja Clarkin kutsumina lounaalla ja tutustumassa heidän hienoon kesäpaikkaansa. Pääsimme vihdoin iltapäivällä liikkeelle ja suuntasimme noin kuuden mailin päähän suojaisaan Campbell Coven -ankkurilahteen. Perjantaiksi oli ennustettu kovaa tuulta, mutta valitsemamme ankkuripaikka antoi erinomaisen suojan kaikilla tuulilla. Koska olimme olleet lahdessa jo vuonna 2005, tiesimme, että alueella on ostereita. Pudotimme siis jollan veteen heti saavuttuamme ja lähdimme etsimään ostereita Latte keulassa kurkotellen.


Eipä aikaakaan, kun Riitan ennustus toteutui, ja Latte luiskahti keulasta veteen. Meillä ei onneksi ollut nopeutta juuri lainkaan, joten Latte saatiin nopeasti ylös vedestä. Latte on nyt vähän ajan kuluessa pudonnut kahdesti mereen, ja hänet tunnetaankin nykyisin paremmin nimellä Uimamaisteri.
Pettymyksemme oli melkoinen, kun tutuissa paikoissa ei enää ollutkaan ostereita, ainoastaan niiden kuoria. Matala lahti oli myös levittynyt melkoisesti, ja sen rannat olivat ruohoittuneet. Olisikohan syynä meriveden lämpeneminen? Kiersimme vielä viereiset lahdet, ja niistä löytyi onneksi ostereita riittämiin.


Yöllä nousi sääennusteen mukainen kova tuuli, joka on nyt jatkunut puuskaisena kaksi päivää. Olemme päättäneet odottaa täällä tuulen tyyntymistä ja jatkaa sitten noin 40 mailin päähän St Peter's Canaliin, jonka sulun kautta pääsemme ulos järvialueelta. Kanavan jälkeen meillä on matkaa Halifaxiin enää noin 140 mailia eli matkan loppu alkaa häämöttää!

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

2. lokakuuta 2010

Edelleen Port Saunders


Syysmyrskyt ovat kallistelleet meitä laiturissa jälleen viimeiset kaksi päivää. Tuulen voimakkuus on vaihdellut 35 ja 55 solmun välillä, ja taivaalta on tullut vettä kuin aisaa. Viereisessä laiturissa on toinenkin purjevene, jonka novascotialainen yksinpurjehtija-kippari on jo luopunut toivosta päästä kotiin ennen talven tuloa. Onneksi Port Saunders on erinomainen paikka tällaisissa tilanteissa, koska täällä on kaikki tarvittavat laitteet ja tilaa veneen talvitelakointia ajatellen.


Mutta meillä ei ole pienintäkään aikomusta antaa periksi syysmyrskyille, vaan jatkamme matkaa heti kun se on mahdollista. Viimeisimmän sääennusteen mukaan tällainen mahdollisuus näyttäisi olevan huomenna. Tämän hetkisen 35 solmun tuulen pitäisi pudota aamuun mennessä, ja seuraavat kaksi vuorokautta tuuli ja sen suunta olisivat meille kohtuullisen suosiollisia. Irrotamme kiinnitysköydet (kaikki viisitoista) huomisaamuna ja jatkamme lounaaseen kohti Cape Bretonia.
Matkan varrella on onneksi useitakin turvasatamaksi sopivia lahtia, mutta jos suinkin mahdollista, yritämme päästä yhdellä rupeamalla Nova Scotian puolelle. Peukut pystyyn, että ehdimme sinne ennen kuin seuraava matala saavuttaa meidät!

torstai 30. syyskuuta 2010

30. syyskuuta 2010

Port Saunders

50º38.74' N, 57º16.45' W


Saavuimme Port Saundresin kalasatamaan 27. päivä noin vuorokausi sen jälkeen, kun olimme nostaneet ankkurin Red Bayssa. Lähtiessämme illalla meri oli lähes tyyni, mutta yön kuluessa tuuli alkoi jälleen nousta, ja aamuun mennessä vasta seuraavaksi iltapäiväksi ennustettu 35 solmun keli oli saavuttanut meidät. Pekka oli niin turhautunut jatkuvasta kovasta vastatuulesta, että pysyi raivoissaan ruorissa koko legin ajan eli lähes vuorokauden. Saavuimme Port Saundersin kalasatamaan seuraavana iltapäivänä litimärkinä ja väsyneinä.


Nyt meillä on pitkästä aikaa kaikki mukavuudet käytössämme eli suihku, pesukone, ja kuivatusrumpu kalasatamassa ja kylillä ruokakauppa, alko, kirjasto, posti, parturi,jne. Paikalliset kalastajat pitävät meidät ruoassa eli joka päivä, kun Pekka lähtee hoitamaan asioita, hän palaa mukanaan milloin turska, milloin katkarapuja, milloin taas hirvenlihaa. Saimme hoidettua myös uuden hydraulipumpun toimittamisen Port Saundersiin, joten täältä eteenpäin purjehdus tulee olemaan huomattavasti helpompaa. Tosin sää ei näytä kovinkaan lupaavalta; seuraavaksi pariksi päiväksi rannikolle on luvassa tuulta 45 solmua ja merelle vastaavasti 35 solmua. Seuraavan viikon kuluessa ylitsemme pitäisi kulkea viisi matalaa, joiden aikana tuulen voimakkuus vaihtelisi 25 ja 45 solmun välillä, ja vallitseva tuulen suunta tietysti lounas. Onneksi meillä ei edelleenkään ole kiire mihinkään!

26. syyskuuta 2010

Red Bay

51º42.82' N, 56º26.62' W


Tilanne ei suinkaan rauhoittunut seuraavaan päivään mennessä, vaan kesti lähes viikon ennen kuin tuuli oli pudonnut normaaliin lukemiin ja meri tasoittunut. Kallistelimme laiturissa vielä usean päivän ajan Igorin jälkeen, mutta onneksemme meillä ei ollut enää kiire mihinkään.
Tutustuimme St. Lewisissa paikallisen kyläkauppiaan perheeseen. Isä René auttoi Pekkaa tilaamaan uuden pumpun Newfoundlandista toimitettavaksi johonkin, vielä tuntemattomaan satamaan seuraavan viikon kuluessa, ja Riitta sai päivitettyä blogit hyödyntämällä heidän langatonta nettiyhteyttään. Koko perhe eli Brenda, René ja pojat Cody ja Noah tulivat käväisemaan veneellä vielä ennen lähtöämme, ja lupasimme pitää yhteyttä tulevaisuudessakin.


Irrotimme köydet turvasatamamme laiturista aamuhämärissä 26. päivä ja suuntasimme keulan vihdoinkin kohti Newfoundlandia. Koska olimme kyllästyneet öisiin ruorivuoroihin ja päättäneet tehdä vain päiväpurjehduksia nyt kun se oli vihdoin mahdollista, tarkoituksemme oli pysähtyä yöksi Newfoundlandin luoteiskulmassa olevaan Cooks Harbouriin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko aamupäivän, ja noin 15 - 20 solmun sivumyötäinen vei meitä mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa tuuli kuitenkin voimistui, ja sen suunta muuttui meille aina vain epäedullisemmaksi. Ylittäessämme Labradorin ja Newfoundlandin välissä olevaa Belle Straitia, jouduimme jälleen puskemaan väkisin vasten tuulta ja murtuvia aaltoja. Lähestyessämme Cooks Harbouria, tuuli oli ehtinyt nousta jo 30 solmun lukemiin, ja rannan läheisyydessä ja ympäröivillä matalikoilla aallokko ja tyrskyt repivät merenpinnan valkoiseksi kuohuksi. Varsinainen ongelma syntyi kuitenkin vasta silloin, kun Cooks Harbourin edustalla karttaohjelmamme ohjasi meidät suoraan päin väylän reunassa olevaa saarta. Tällä kertaa ei datumin muuttaminenkaan auttanut asiaa, ja virhe näytti olevan lähes puoli mailia. Normaalitilanteessa tämä ei olisi ollut ongelma, vaan olisimme vain käyttäneet silmiämme ja suomalaista talonpoikaisjärkeä, mutta koska meillä ei ole tältä alueelta paperikarttoja käytössämme, ja kylään johtava väylä oli kapea, mutkainen ja tyrskyjen peitossa, päätimme jatkaa matkaa seuraavaan mahdolliseen satamapaikkaan. Lähdimme siis ylittämään uudestaan Belle Straitia, koska lähin tuuleen nähden suojainen ankkurilahti löytyi Labradorin puolelta. Hyvistä aikeistamme huolimatta, olimme siis taas kerran möyryävällä merellä pilkkopimeässä, mutta onneksi Red Bayn lahteen oli matkaa vajaa 30 merimailia.


Pudotimme ankkurin Red Bayn Western Armiin puoliltaöin ja pitkän päivän väsyttämänä menimme saman tien nukkumaan. Vasta seuraavana aamuna totesimme, että jaoimme ankkurilahden yksinäisen belugan (ent. maitovalas) kanssa. Valas sukelteli Sareman lähistöllä koko aamupäivän ja siirtyi vähitellen lähemmäs tekemään tuttavuutta kanssamme. Kun lähdimme rannalle, valas tuli mukaan uiden aivan jollamme vieressä. Jouduimme sammuttamaan perämoottorin siinä vaiheessa, kun valas asettui jollan alle, ja pelkäsimme sen satuttavan itsensä potkuriin. Otimme nyt airot esille ja yritimme soutaa, mutta sekin oli hankalaa, koska ystävällinen valas oli jatkuvasti airojen tiellä. Tässä vaiheessa ainoa järkevä keino oli turvautua harhautukseen. Valas teki silloin tällöin kierroksen jollan ympäri, ja kun se oli noin 10 metrin päässä jollasta, Pekka käynnisti nopeasti perämoottorin, ja lähdimme ajamaan kovaa vauhtia kohti rantaa. Näimme, kun valas nosti päänsä vedestä selvästi hämmästyneenä ja ampaisi saman tien peräämme. Vauhtimme oli kuitenkin sille liikaa, eikä se saavuttanut meitä ennen kuin lähellä rantaa jouduttuamme hiljentämään vauhtia mahdollisten kivien takia. Se luopui seurastamme vasta tultuamme matalaan rantaveteen. Palattuamme veneelle, valas ilmestyi välittömästi paikalle ja uiskenteli jollamme ympärillä selvästi iloissaan nähdessään meidät jälleen.


Kun meidän oli aika jatkaa matkaa, valas tuli auttamaan meitä ankkurin nostossa ja saattoi meidät sitten lahden suulle asti. Pelkäsimme sen seuraavan meitä merelle, mutta jonkin ajan kuluttua sitä ei enää näkynyt veneemme kyljellä eli se oli ilmeisesti palannut kotilahteensa. Emme ole milloinkaan kokeneet mitään vastaavaa pitkän purjehduksemme aikana, ja tämä pieni, ystävällinen valas tulee aina säilymään mielissämme.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

22. syyskuuta 2010

Igorin jälkeen


Tuuli jatkoi nousuaan eilisen iltapäivän kuluessa, ja illalla alkoi sade, joka pimensi jo ennestäänkin harmaan maiseman. Ilmapuntarin lukema putosi 980 mbariin, ja tuulen voimakkuus pysytteli 55 km/h ja 90 km/h välillä läpi yön. Pienen satamalahtemme pinta nousi lyhyessä ajassa kuohupäille, jotka hakkasivat Sareman kylkeä ja yhdessä tuulen kanssa kallistelivat sitä laiturissa niin, ettei pöydillä tahtonut pysy mikään.
Yö kului edellistä huomattavasti rauhattomammin myrskyn äänien ja veneen kallistelun pitäessä meitä aika ajoin hereillä. Olimme tehneet yhteistyö- ja avunantosopimuksen samaan laituriin tulleen newfoundlandilaisen kalastusaluksen miehistön kanssa, mutta onneksemme sopimukseen ei tarvinnut turvautua.


Nyt aamulla maisema on kuin puhtaaksi pyyhkäisty. Sinisellä taivaalla ei näy pilven pilveä, vain kirkkaasti paistava aurinko, mutta tuuli jatkaa puhaltamistaan, ja lahden pinta on edelleen valkoisenaan kuohupäistä. Oletamme tilanteen rauhoittuvan huomiseen mennessä, mutta me jatkamme matkaa Newfoundlandin puolelle vasta muutaman päivän kuluttua, kun ulkopuolella oleva merikin on ehtinyt tasoittua.

21. syyskuuta 2010

St. Lewis


52º 21.89’ N, 55º 40.85’ W


Koska seuraamme jatkuvasti tuuliennusteita, olimme onneksi tietoisia hurrikaani Igorin lähestymisestä. Siinä vaiheessa, kun Igor ei enää jatkanutkaan kulkuaan itään vaan oli muuttanut kurssiaan pohjoisemmaksi, meillä oli noin 24 tuntia aikaa päästä turvaan sen alta. Vaikka emme voineet hyödyntää moottorin koko tehoa polttoaineen vähäisyyden vuoksi, olimme onneksemme siinä vaiheessa jo niin etelässä, että ehdimme ajoissa Fox Harbourin alias St. Lewisin suojaisaan kalasatamaan.
Kiinnityimme kalasataman laituriin eilen iltahämärissä paikallisen opastamana. Koska tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun jouduimme varautumaan hurrikaanin tuloon, tiesimme mitä tehdä. Kiinnitimme Sareman laituriin mahdollisimman hyvin, sidoimme purjeet ja poistimme kaiken irtonaisen kannelta, minkä jälkeen nautimme illallisen ja menimme hyvin ansaituille yöunille. Vaikka hurrikaani riehuu tällä hetkellä tuskin 50 merimailin päässä meistä, saatoimme nukkua yömme rauhassa. Olimme pitkästä aikaa turvallisesti kiinni laiturissa, eikä meillä ollut ruorinpyöritystä, tutkahälytyksiä, ei halssinvaihtoja, ei purjeiden säätöä, ei rullausta ...
Tänä aamuna nauttiessamme aamiaista, avasimme radion ja olemme siitä saakka kuunnelleet St. Johns'ista tulevaa lähetystä, jossa kerrotaan hurrikaani Igorin etenemisestä Newfoundlandissa ja sen aikaansaamista tuhoista. Se on aiheuttanut valtavia tulvia, kaatanut puita, vienyt mukanaan teitä ja siltoja sekä tuhonnut rakennuksia.


Tuulen voimakkuus on Newfoundlandissa paikoittain edelleen noin 150 km/h, mutta täällä kulman takana se on ollut toistaiseksi tuskin 70 km/h enempää. Tosin viimeisten uutisten mukaan Igor jättää seuraavan yön aikana taakseen Newfoundlandin ja suuntaa itäiseen Labradoriin, joten on ehkä syytä mennä lisäämään köysiä!

maanantai 20. syyskuuta 2010

19. syyskuuta 2010

Edelleen Labradorinmerellä

53º30' N, 55º24' W


Jatkamme edelleen hidasta etenemistämme kohti etelää. Olemme olleet tarvittaessa ruorissa vuorotellen pari tuntia kerrallaan läpi vuorokauden. Aika tuntuu ehkä lyhyeltä, mutta pitkäkölisenä veneenä, jonka leveys on neljä ja puoli metriä, Sarema ei ole kovinkaan helppo purjehdittava. Tuuli, muutaman metrin maininki ja Labradorinvirta tempovat kaikki Saremaa eri suuntiin, ja ruorissaolija saa olla joka hetki tarkkana pitääkseen veneen oikeassa suunnassa. Parin tunnin ruorinpyörittämisen jälkeen olemme valmiit painamaan päämme tyynyyn välittömästi vuoron päätyttyä. Mutta sopivalla tuulikulmalla, kun purjeet on trimmattu oikein niin, että keulapurje vetää ja mesaani pitää suunnan, Sarema purjehtii itsestään, eikä meitä kumpaakaan kaivata sen ruoriin. Tällaisia päiviäkin on onneksemme ollut jo muutamia.


Mitä etelämmäs tulemme, sitä enemmän veneen ympärillä näkyy merilintuja; pikkukajavia, merikeijuja, kihuja, kiisloja, lunneja, jne. Olemme nähneet myös valaita lähes päivittäin. Eilen saimme vieraiksemme niin valaita, pyöriäisiä kuin delfiinejäkin. Lajien tunnistaminen ruorista käsin on tosin osoittautunut mahdottomaksi, samoin kuin valitettavasti niiden valokuvaaminen.
Vaikka olemmekin olleet enimmän aikaa vastatuulissa, ainakin toistaiseksi olemme välttyneet syysmyrskyiltä ja turhan kovilta tuulilta. Siirryimme Labradorinmeren keskeltä lähemmäs rannikkoa, koska alueelle oli annettu kovan tuulen varoitus, ja vältyimme näin 35 solmun myräkältä. Etenemme nyt rannikkoa pitkin kohti Fox Harbouria, jonne meidän pitäisi saapua huomenna iltapäivällä.
Vastatuulipurjehdus on verottanut polttoainevarojamme niin, että on jälleen aika tankkata. Fox Harbourista on enää kivenheiton matka Belle Straitiin eli enää muutama päivä, ja voimme lopultakin jättää Labradorinmeren epätoivoisen sekavat vedet taaksemme!

torstai 16. syyskuuta 2010

16. syyskuuta 2010

Ruorissa

58º 46' N, 55º 43' W


Toisin kuin STT:n uutisesta voisi päätellä, olemme edelleen 'Sareman kyydissä' matkalla Kanadan Halifaxiin.
Tuulet ovat viime päivinä olleet meille erittäin epäsuosiollisia. Menimme taas piihin pari päivää sitten puskettuamme ensin tuntitolkulla yli 30 solmun vastatuuleen parimetrisiä aaltoja vasten. Röykytys ei tehnyt lainkaan hyvää vanhalle hydraulipumpullemme, eikä meillekään. Aamuun mennessä meri oli tasaantunut sen verran, että saatoimme jatkaa matkaa. Valitettavasti ainoa kohtuullisen järkevä suunta, mihin pääsimme etenemään, oli suoraan itään kohti Irlantia, mutta hyvä niinkin.


Jatkoimme näin kokonaisen vuorokauden, jolloin saimme paremman tuulikulman käännyttyämme takaisin kohti Labradorin rannikkoa. Edellä mainittu röykytys näyttää tehneen lopun hydraulipumpustamme. Sen hiiliharjat ovat kuluneet niin loppuun, ettei niissä ole lainkaan kosketuspintaa jäljellä, eikä Pekan puristusviritelmäkään näytä elvyttävän pumppua. Tämä tarkoittaa sitä, ettei meillä ole enää autopilottia käytössämme, vaan olemme lähinnä käsiohjauksen varassa.
Yritimme ajatella asian hyviä puolia ja toistaiseksi olemme keksineet kokonaista kaksi: ruorissa saa runsaasti raitista ilmaa, ja matkaa Halifaxiin on jäljellä enää alle 1.000 merimailia. Eli tilanne voisi olla huonompikin!

tiistai 14. syyskuuta 2010

13. syyskuuta 2010

Labrador Sea

59º 38.01’ N, 57º 21,18’ W


Olemme edenneet hyvää vauhtia ja suuren osan matkasta purjein. Onneksi näin, sillä autopilottimme alkoi taas ryppyillä, varsinkin kovemmissa keleissä. Isompi pumppumme rikkoutui korjauskelvottomaksi Tuktoyaktukin jälkeen jo lähes kuukausi sitten, ja nyt myös vanha pieni varapumppumme reistailee. Hydraulipumpun moottori lämpeni ja pysähtyi yllättäen. Mitä kovempi keli, sitä useammin näin tapahtui. Diagnoosi oli selvä: pumpun hiiliharjat olivat jumiutuneet, ja pikakorjauksena kolautettiin vasaralla moottorin kylkeen. Toissa yönä kippari sijoittui vasaran ja otsalampun kanssa pumpun viereen päivystämään ja joutui käyttämään vasaraa valitettavan usein. Aamun valjettua Riitta ohjasi käsin, ja Pekka sai pumpun korjattua niin hyvin, että oletamme sen kestävän Halifaxiin saakka, kunhan pidämme purjeet tasapainossa. Autopilotti oli ollut Cambridge Baystä saakka GPS:n antamalla keulasuunnalla magneettisen pohjoisnavan läheisyyden takia. Viime päivinä meno on ollut paljon normaalia mutkittelevampaa ja kuoppaisempaa, mikä on tietysti rasittanut pumppua. Kytkimme eilen kompassin takaisin autopilottiin, ja se näyttää nyt toimivan kuten aikaisemmin. Vasara pidetään kuitenkin vielä käden ulottuvilla.


Uuvuttavien päivien tasapainoksi olemme saaneet ihailla kolmena peräkkäisenä yönä upeita revontulia Grönlannin yllä. Viime yönä niitä oli jopa kahdessa kerroksessa. Ensi yöksi veikkaamme taas revontulia, koska taivas on ollut koko päivän täysin pilvetön.
Viime yönä reippaasti puhaltanut tuuli hiipui kuuteen solmuun, ja nopeutemme putosi kahteen, joten oli aika käynnistää Perkins. Aamun valjetessa tuuli alkoi jälleen nousta, ja on tällä hetkellä 25 - 30 solmua kaakosta eli täsmälleen sieltä mihin meidän pitäisi edetä. Tilanne ei tosin tullut meille yllätyksenä, sillä se on valitettavasti täysin eilisen tuuliennusteen mukainen.
Labradorinmeri tuntuu olevan kuin pesukone. Tuuli on yhdestä suunnasta, maininki toisesta ja Labradorinvirta kolmannesta. Vaikka vettä on allamme kolme kilometriä, meren pinta aivan kuin kiehuu, vene tökkii aallonharjoihin ja liikkuu arvaamattomasti. Vastatuulen nostatettua aallot muutaman metrin korkuisiksi, panimme piihin, koska eteneminen oli liian rankkaa, ennen kaikkea autopilotille. Tuulen pitäisi kääntyä huomenna etelään ja hiipua vähitellen. Olemme päättäneet jatkaa matkaa vasta, kun eteneminen on mielekästä. Nyt on myös hyvä aika tutkia autopilotin pumppua tarkemmin.
Päästyämme etelämmäs, aiomme mennä New Foundlandin ja Labradorin välisestä Belle Straitista Cape Bretonin Bras d'Or Lakesille. Olimme siellä viisi vuotta sitten, ja muistissamme on vielä muutama mukava ankkuri- ja osterinkeruupaikka. Olemme jo ottaneet alueen kartat ja purjehdusoppaan esille. Matkaa Belle Straitiin on 460 merimailia, siitä Bras D’or Lakesille johtavaan salmeen 400 mailia ja sieltä Halifaxiin enää noin 220 mailia. Eli parisen viikkoa, ja olemme perillä!

perjantai 10. syyskuuta 2010

10. syyskuuta 2010

Luoteisväylä purjehdittu!

66º 30.00’ N, 60º 16.48’ W


Sarema ylitti tänään napapiirin toisen kerran matkallaan Tyyneltämereltä Atlantille ja jätti vihdoin Luoteisväylän vedet taakseen. Napapiirin ylitysten välillä matkaa kertyi yhteensä 3.547,9 merimailia, joiden purjehtimiseen käytimme kaikkiaan 44,5 vuorokautta.


Vaikka purjehdusta Halifaxiin on vielä jäljellä parisen viikkoa, Saremalla vallitsee juhlatunnelma. Pekka avasi juuri kuohuviinipullon, ja kohotamme nyt maljan Luoteisväylän jälkeiselle elämälle!

9. syyskuuta 2010

Davis Strait

68º11.54' N, 61º53.65' W



Vietimme koko viime yön piissä odotellen sään paranemista. Aamulla meri oli vielä varsin kuoppainen, mutta tuuli oli pudonnut säällisiin lukemiin, ja saattoimme jatkaa matkaamme kohti etelää. Olemme tällä hetkellä enää vain vuorokauden purjehduksen päässä napapiiristä, minkä ylitettyämme olemme virallisesti purjehtineet Luoteisväylän. Pekka toimenmiehenä on jo pistänyt kuohuviinipullon jäähtymään.


Kuulimme eilen Peteriltä, että soutajaystävästämme Mathieu ja koiransa Tico olivat joutuneet vaikeuksiin matkallaan Cambridge Bayhin. Kova tuuli ja väylällä ajelehtineet jäät olivat estäneet soutamisen, ja tilanne oli lopulta kehittynyt niin vaaralliseksi, ettei Mathieulle ollut lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Heidät oli hinattu viimeiset 30 mailia Cambridge Bayn suojaisaan satamaan. Toinen uutinen kertoi, että Ariel IV oli pyytänyt peesausapua hinaajalta, koska Alaskan puolella pohjoistuulet ovat ahtaneet jäät rantaa vasten. Hinaaja oli kuitenkin lähtenyt kiertämään jääkenttää sen pohjoispuolitse. Miten Erik eli Ariel IV:n kippari selvittää tilanteen, jää nähtäväksi.
Me sen sijaan olemme iloksemme havainneet, että ympärillämme olevien jäävuorten määrä on selvästi vähentynyt. Matkamme etenee tällä hetkellä joutuisasti, ja odotamme innolla huomista napapiirin ylitystä!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

8. syyskuuta 2010

Baffin Bay

68º 44.84 N, 62º 40.18 W


Kävimme Baffin Islandin rannan tuntumassa katsastamassa jääkarhuja, mutta sankka sumu esti jälleen näkyvyyden. Koska aikamme alkaa olla kortilla, päätimme suunnata Sareman keulan suoraan etelään. Palasimme näin ollen ulommas rannikosta yli kilometrin syvyiseen veteen, missä purjehtiminen on mukavampaa, eikä esteenä ole niin paljon jäävuoria kuin rannan läheisyydessä.
Sääennusteen mukaan odotettavissa oli 15 solmua lännestä, keskiviikkona kovan tuulen varoitus; 35 solmua luoteesta, jonka pitäisi keventyä alle 30 solmun, ja torstaina kevyttä tuulta. Taisi olla käyttämättömiä myötätuulia varastossa meitä varten enemmänkin, koska keskiviikkona hienon aamupäiväpurjehduksen päätteeksi jouduimme panemaan piihin 50 solmun luoteistuulessa. Nyt illalla tuulta on vielä 35 solmua, puuskissa yli 40. Pysymme piissä niin kauan, että tuuli on asettunut, nykyisen ennusteen mukaan siis huomiseen. Ajelehtimisnopeutemme on noin kaksi solmua, onneksi oikeaan suuntaan. Vaikka olemme syvässä vedessä, huomaa hyvin, että Baffin Bay on pieni meri. Aallokko on terävää, ja veneen liikkeet tämän takia äkkinäisiä.
Autopilottimme ryppyilee taas, se näyttää toimivan vain hyvällä säällä. Sitä taitaa jo vaivata vanhuus yhdessä magneettisen pohjoisnavan läheisyyden kera. Siinäkin on yksi syy odottaa parempaa säätä.


Sareman miehistö on jo ajatuksissaan Halifaxissa. Tämä viimeinen legi ei innosta, ja pienikin odotus harmittaa. Purjehtijan tärkeintä matkatavaraa, kärsivällisyyttä, tarvitaan nyt aimo annos!

maanantai 6. syyskuuta 2010

6. syyskuuta 2010

Baffin Bay

71º 53.11’ N, 72º 07.70’ W


Viivyimme Pond Inletissä toisenkin yön. Ensimmäisen päivän tankkaus vei sen verran kauan, ettei aika riittänyt oikeastaan muuhun. Seuraavana päivänä Pekka huolsi koneen, ja Riitta hyödynsi hotellin langatonta yhteyttä ja latasi muutaman kuvan blogeihin. Iltapäivällä teimme yhdessä kyläkierroksen ja kävimme myös kirjastossa. Kirjaston lisäksi rakennuksessa on pysyvä inuiittien elämää, historiaa, asusteita ja tarvekaluja esittelevä näyttely. Siellä selvisi myös, että Pond Inlet on perustettu vuonna 1931 Hudson Bay Companyn kauppapaikaksi. Inuiitit ovat alkaneet muuttaa sinne vasta 1960-luvulla saadakseen lapsensa kouluun. Nyt se on noin 1000 asukkaan toimelias kylä.


Nostimme ankkurin aamulla täysin tyynessä säässä, mutta aamupäivän aikana tuuli virisi sen verran, että saimme jopa purjehtia muutaman tunnin ajan. Menimme mahdollisimman lähellä rantaa siinä toivossa, että olisimme nähneet eläimiä, mutta lähes jatkuva seuralaisemme sumu haittasi suuresti näkyvyyttä. Päästyämme Baffin Bayn puolelle jäävuoria näkyi joka puolella. Niitä oli varsinkin Baffin Islandin rantavesissä niin tiheässä, että päätimme purjehtia väljemmille vesille ja pysytellä noin viiden meripeninkulman päässä rannasta.


Meitä on useaan otteeseen varoiteltu ei niinkään jäävuorista vaan 'growlereista' ja 'bergy biteistä'. Kysyimme näiden eroa Peteriltä, joka kertoi, että molemmat ovat jäävuoresta irronneita lohkareita. Bergy bitit ovat pienimpiä kuin growlerit, mutta voimme kuulemma itse päättää, minkä kokoisia miksikin kutsumme. Molemmat ovat kuitenkin niin suuria, ettei niihin saa missään tapauksessa törmätä. Kuten kokemuksesta tiedämme, kaikki jäälohkareet eivät välttämättä näy tutkassa, mikä tekee yöpurjehduksesta välillä vähän turhankin hankalaa. Olemme päättäneet vähentää nopeuttamme yön pimeimpinä tunteina, jolloin mahdollinen törmäys jäähän aiheuttaisi mahdollisimman vähän vahinkoa. Ensimmäisenä yönä pienensimme nopeuttamme niin paljon, että autopilottimme menetti suunnan ja samalla toimintakykynsä. Mutta eiköhän muutaman yön harjoittelun jälkeen löydy se oikea ratkaisu jäävuorien joukossa purjehtimiseen, ainakin toivomme niin!

lauantai 4. syyskuuta 2010

3. syyskuuta 2010

Pond Inlet

72º 41.76’ N, 77º 59.33’ W


Lähdimme Port Leopoldista myöhään iltapäivällä sankassa sumussa. Sumua riitti aina seuraavaan aamuun, jolloin se viimein väistyi, ja aurinko tuli esiin pilvien takaa. Moottoripurjehdimme mukavassa myötäisessä Baffin Islandin rannikkoa pitkin ja ihailimme oikealla puolellamme kohovia Borden Peninsulan pystysuoria, rapautuneita kallioita. Aina silloin tällöin horisonttiin ilmestyi valkoinen piste, jonka koko kasvoi sitä mukaa kun välimatka pieneni. Olimme tulleet jäävuorialueelle!


Illan pimetessä käännyimme Lancaster Soundista Navy Board Inletiin, jonka kapeaa ja kiemurtelevaa väylää moottoroimme läpi yön. Seuraavana iltapäivänä laskimme ankkurin Baffin Islandin pohjoisreunassa olevan Pond Inletin rantaan noin 10 metrin syvyyteen.


Järjestimme välittömästi tankkauksen, mikä olikin varsinainen syy tänne tuloomme. Pond Inletin kylässä ei ole minkäänlaista satamaa eikä laituria, joten tilasimme tankkiauton rannalle. Täytimme siellä jerrykannumme, kuskasimme kannut jollalla veneelle, tyhjensimme ne tankkiin, veimme kannut takaisin rantaan, jossa ne täytettiin uudelleen ja niin edelleen. Tuuli oli noussut iltapäivän aikana niin, että se synnytti epämiellyttävän aallokon. Seitsemän täyden kannun kanssa rannan tyrskyistä irrottautuminen oli märkää puuhaa, ja täysien kannujen nosto aallokossa uimatasolle varsinaista tasapainoilua. Neljän edestakaisen rundin jälkeen olimme saaneet kaikkiaan 607,1 litraa dieseliä, josta noin puolet kaadettiin tankkeihin ja toinen puoli jäi kannelle jerrykannuihin. Olimme nyt valmiina lähtöön, jos tuuli jatkaisi nousuaan. Sen sijaan tuuli tyyntyi illan aikana kokonaan, ja päätimme jäädä yöksi ankkuriin.


Aamulla on tarkoitus vielä käydä kaupassa ja etsiä nettiyhteys. Iltapäivällä nostamme ankkurin ja jatkamme matkaa kohti Baffin Bayta toivottavasti sääennusteen mukaisessa myötätuulessa.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

1. syyskuuta 2010

Port Leopold

73º 51.994’ N, 90º 18.303’ W


Erebus Bayhin meno ei onnistunut, koska Barrow Straitissa oli edessämme lähes yhtenäinen jääkenttä, joka ulottui Somerset Islandista Resolutin suuntaan, ehkä Resolutiin saakka. Näimme kyllä mahdollisia reittejä jäiden keskellä, mutta emme tienneet kuinka leveä jääkenttä oli, emmekä halunneet ottaa sitä riskiä, että juuttuisimme jäihin. Käytimme jo Alaskasta tuttua periaatetta ja menimme suhteellisen lähelle rantaa. Siellä reitti oli helppo löytää, ja jääkenttä oli siellä myös varsin kapea. Näimme jonkin matkan päässä uuden jääkentän, joten oli yksinkertaisinta seurata Somerset Islandin rantaa ja unohtaa Erebus Bay. Päätimme näin ollen pyrkiä Somerset Islandin koilliskulmassa olevaan Port Leopoldiin. Tuuliennuste oli myös puolellamme, ja oletimme Prince Regent Inletin jäiden siirtyvän itäreunaan ja jättävän tulevan ankkuripaikkamme vapaaksi.


Saimme purjehtia muutaman tunnin hienoa lähes 7 solmun nopeutta, mutta sitten matka muuttui taas moottoroinniksi. Tuulimittarin suhteellisen tuulen lukema oli lähes sama kuin nopeutemme. Prince Leopold Islandin ja Somerset Islandin välissä tuuli muuttui taas vastaiseksi, mutta meille niin tuttu sumu pysyi onneksi poissa.
Lähestyessämme Port Leopoldia meillä oli suuria hahmotusvaikeuksia. Lahden suun näkeminen korkeiden vuorenseinämien välistä oli lähes mahdotonta, mutta nykytekniikka eli elektroninen kartta ja tutka helpottivat tilannetta suuresti. Ankkuroimme noin 10 metrin syvyyteen lahden perukoille. Lahden aukko on etelään, sen itä- ja länsireunoilla on korkeat vuoret, mutta pohjoisen puolen kannas on varsin matala. Karulla kannaksella seisoo pieni, ränsistynyt talo. Ihmettelimme, kuka sen on rakentanut, milloin ja mihin ihmeen tarkoitukseen.


Saimme nukkua rauhassa ja pitkään, koska tuuliennuste oli ”light” ja ankkuripaikkamme tavattoman suojainen. Aamulla otimme fokan nostimen alas. Riitta kävi mastossa ihailemassa maisemia ja sitomassa köyden Profurlin nostimeen. Fokan alastulon syyksi paljastui katkennut sakkeli. Ensin kuvittelimme sakkelin olleen hyllytavaraa, mutta siitä löytyikin leima W FRANCE.


Jouduimme käyttämään moottoria Peel Soundin puolella niin paljon, että polttoainevarantomme alkavat loppua. Seuraava pakollinen pysähdyspaikkamme tulee olemaan noin 240 mailin päässä oleva Pond Inlet, jossa pysähdymme tankkaamaan.

tiistai 31. elokuuta 2010

30. elokuuta 2010

Peel Sound

72º 43.78’ N, 95º 43.73’ W


Larsen Soundin ja Franklin Straitin itäreunassa oli jäätön reitti, eikä keskellä väylääkään ollut enää kuin isoja lohkareita vanhaa jäätä. Meidän täytyi vastatuulen takia luovia väylää edestakaisin ja jouduimme näin väylän keskellä olevien jäiden joukkoon. Päivällä jäiden väistely oli helppoa, mutta yöllä se vaati erityistä tarkkaavaisuutta ja vähintäänkin kaksi silmäparia. Osuimme yhteen lohkareeseen, joka onneksemme ei ollut kovin suuri. Ääntä törmäyksestä kyllä lähti, ja tuntui kuin vene hajoaisi siihen paikkaan. Onneksi emme ole liikkeellä nykyaikaisella lasikuituveneellä!


Tuuli on valitettavasti jatkuvasti pohjoisesta, vaikkakaan tämä ei tullut meille yllätyksenä. Kymmenien vuosien aikana kerätyt tuulitiedot näyttävät kesällä ainoastaan pohjoisen puoleisia tuulia tälle alueelle. Vaikka purjeveneellä liikummekin, joudumme käyttämään paljon moottoria, jotta pääsisimme ylipäänsä eteenpäin. Pelkällä tuulivoimalla edettäessä, väylän purjehtimiseen ei yksi kausi riittäisi. Jääkartat näyttävät armottomasti, että oikotiemme Bellot Straitin itäpää on edelleen jäiden tukkima. Olemme nyt matkalla Somerset Islandin ympäri Peel Soundin kautta Barrow Straitiin. Vastatuuli on ollut jatkuvasti 15 - 25 solmua, mikä yhdessä virtausten kanssa tekee menosta kuoppaista.
Kuulimme Peteriltä, että ranskalainen extreme-matkaaja Mathieu Bonnier on matkalla koiransa Ticon kanssa soutuveneellä Grönlannista Cambridge Bayhin (http://www.expeditiontico.com). Mathieu kutsui meitä VHF:llä Tasmania Islandin eteläpuolella Franklin Straitissa, josta otimme hänet kyytiin. Vietimme mukavan parituntisen vaihtamalla väylä-tietoja ja kuuntelemalla Mathieun kertomuksia hänen ihmeellisistä matkoistaan. Etenimme hitaasti koko lounaan ajan hinaten perässämme Mathieun soutuvenettä. Noin 12 mailia etelämpänä Mathieu laskeutui takaisin veneeseensä ja jatkoi työlästä matkaansa kohti Cambridge Bayta.


Myös me olemme jatkaneet työläästi eteenpäin. Aurinko häipyi pian pilvien taakse, ja me etenimme hitaasti luovimalla sankassa sumussa Franklin Straitia ja Peel Soundia laidasta laitaan. Päästyämme aamulla Otrick ja Barth -saarten ja Somerset -saaren väliseen salmeen, sumu viimein hälveni ja aurinko valaisi maiseman. Näimme nyt ensimmäistä kertaa rannan, joka jylhyydessään toi mieleemme Alaskan. Moottoroidessamme rannan tuntumassa, Riitta kiikaroi kallioisia rinteitä ja näki jääkarhun. Etäisyys oli valitettavasti liian pitkä, jotta olisimme saaneet kunnollisia kuvia, mutta muistikuvia kertyi sen sijaan runsaasti.


Joudumme pysähtymään matkan varrella, mahdollisesti Erebus Bayssa, koska sisimmäisen keulavantin rullafokka romahti alas kesken halssinvaihdon. Mastosta täytyy hakea profurlin nostolaakeri, eikä kumpaakaan meistä kiinnosta mennä sinne merellä. Neuvottelut siitä, kumpi on se onnekas, joka nostetaan ankkuripaikassa mastonhuippuun, ovat vielä kesken.

perjantai 27. elokuuta 2010

27. elokuuta 2010

James Ross Strait

69º44.90' N, 96º01.22' W

Sekä Grib Filesin että Peterin antama eilinen tuuliennuste oli 25 solmua luoteesta yöksi ja sen jälkeen heikkenevää tuulta pohjoisesta, myöhemmin koillisesta. Eilinen jääkartta taas kertoi, että koko väylä on auki itäreunasta. James Ross Straitin länsipuolella sinisellä 1/10 -alueella on isommista jäistä varoittava symboli, joka merkitsee ”bergy bits” eli suuria lohkareita vanhaa jäätä, joita on syytä ehdottomasti välttää.


Larsen Soundin jääalueen itäisin kohta on 15 mailia Boothia Peninsulasta ja liikkeessä meistä poispäin lounaaseen. Bellot Strait työntää edelleen jonkin verran jäitä Peel Soundin puolelle, mutta niistä ei toivottavasti ole sanottavaa haittaa. Bellot Straitin itäpää, Prince Regent Inlet, sen sijaan on edelleen tukossa, joten Bellot Straitin kautta meno voidaan unohtaa.
Lähdimme Gjöa Havenista 26.8. klo 20.00. Kaikki lahdella ankkurissa olleet neljä venettä lähtivät samana päivänä, toiset länteen, me kohti pohjoista. Ensimmäisen yön ja aamun aikana tuuli on ollut 10-15 solmua vastaista. Olemme moottoripurjehtineet tähän asti ja joudumme luultavasti jatkamaan näin koko Peel Soundin matkan aina Barrow Straitiin saakka. Olemme edenneet James Ross Straitin kovissa virtauksissa välillä jopa yli 8 solmua. Virtausten nostattama aallokko on matalissa paikoissa toisinaan hyvinkin reipasta. Olemme onneksi tulossa väljemmille vesille nyt, kun virtaus on kääntymässä vastaiseksi.



Tapahtumia matkan varrelta: Gjöa Havenissa sytyttämämme ja siellä hyvin toiminut kamiina sammui yöllä halssin vaihdon yhteydessä, paukahti pari kertaa ja täytti veneen kitkerällä savulla. Luotettava webastomme sai takaisin vanhan tehtävänsä, ja kamiina saa jäädä toistaiseksi seinäkoristeeksi. Muutama tunti sitten autopilottimme päätti ryhtyä ohjaamaan Saremaa takaisin Gjöa Haveniin. Aikamme ihmeteltyämme totesimme, että se temppuilee vain Navigation-moodissa, siis silloin kun se ohjaa reittipisteeseen, mutta suostuu toimimaan keulasuunnalla eli Headingillä, näin ainakin toistaiseksi.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

25. elokuuta 2010

Edelleen Gjöa Havenissa


Olemme edelleen ankkurissa Gjöa Havenin lahdella. Eilinen jää- ja sääkarttojen tutkiminen ja keskustelu Peterin kanssa johti ratkaisuun pysyä täällä odottelemassa parempaa keliä. Jäät ovat tällä hetkellä irti Boothia Peninsulasta, mutta tuuli tulee olemaan 25 solmua pohjoisesta, jopa hiukan luoteestakin, useamman päivän ajan. Se saattaa ajaa jäitä taas itään ja tukkia reitin. Tiedämme, kuinka nopeasti jäät voivat liikkua, eikä meillä ole pienintäkään halua jäädä niiden alle. Lisäksi Bellot Straitin itäpää on edelleen tukossa, ja Prince Regent Inletin koillistuulet työntävät jäitä jatkuvasti salmeen, mistä vuorovesi työntää niitä pitkälle Peel Soundiin. Moottorointi jäiden joukossa 25 solmun täysvastaisessa ei oikein kiinnosta, jos ei ole aivan pakko, eikä pakkoa ole näkyvissä vielä pitkään aikaan. Selvää on, että jäät sulavat vielä ainakin pari viikkoa, ja tilanne paranee.


Onnetonta on se, että uusi autopilotin pumppu olisi ollut täällä eilen, jos olisimme sen aikanaan tilanneet. Oletimme kuitenkin silloin, että pääsemme jatkamaan Gjoa Havenista lähes saman tien, emmekä halunneet jäädä odottelemaan pumppua. Autopilotti on testattu eilen ja se toimii. Polttoainesuodattimet on myös vaihdettu. Aikanaan Havaijilta saamamme likainen polttoaine näkyy vielä suodattimissa, mutta tilanne paranee joka vaihdon jälkeen. Olemme nyt 1000 polttoainelitran vaihtojaksossa.
Ruotsalainen Ariel 4 kuuden hengen miehistöineen saapui eilen ennen puolta päivää. Ruotsalainen Anna kahden hengen miehistöllä saapui eilen iltapäivällä ja puolalainen Solanas myöhemmin illalla. Lahdella on todennäköisesti ensimmäistä kertaa kaikkiaan neljä purjevenettä yhtä aikaa, ja pohjoismaat ovat vahvasti edustettuina.


Kävimme tutustumassa kunnantalolla Gjoa Havenin historiaan. Pormestarikin tuli kättelemään ja toivottamaan meidät tervetulleiksi. Kylällä järjestetään nyt parhaaseen sesonkiaikaan kaikenlaisia tapahtumia. Tänään taiteilija Tookie Pootoogook valmistaa kaiverrustöitä, ja Satii Gustaw neuloo lapasia ja hattuja. Huomenna pitäisi kaupungintalolla olla laajempikin kaiverrustöiden näyttely, mutta jätämme sen mielihyvin väliin, jos vaihtoehtona on päästä jatkamaan matkaa.
Illalla on taas jää- ja sääistuntojen aika. Odotamme kärsimättöminä uutta tietoa ja olemme valmiina lähtöön heti, kun kunnon sääikkuna aukeaa.

tiistai 24. elokuuta 2010

24. elokuuta 2010

Gjöa Haven

68º37.68´ N, 95º52.88´ W

Saavuimme Gjöa Haveniin 22.8. illalla. Ihmettelimme, miten ihmeessä Amundsen oli onnistunut löytämään näin suojaisan lahden. Sitä ei havainnut kuin vasta aivan lahden suulla. Meidän suunnistustamme tietysti auttoivat sekä rannalla oleva kylä että suuret polttoainetankit.
Englantilainen Young Larry, kaunis, vanhoin piirustuksin tehty 44-jalkainen teräsjooli, oli saapunut edellisenä iltana ja saimme heiltä heti paikallisinformaatiota. Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme tutustumaan kylään. Kunnanvirasto on yhdistetty hallintorakennus, oikeusistuin ja museo. Kauppa on aivan vieressämme, ja hotelli nettiyhteyksineen muutaman sadan metrin päässä. Toisella puolella lahtea oleva Amudsenin tutkimustukikohdan paikalle tehty muistomerkki näkyy veneellemme.


Tulomme osui sopivasti Amundsenin kunniaksi järjestettyihin juhlallisuuksiin, jotka pidettiin iltapäivällä Amudsenin muistomerkillä. Siellä pidettiin puheita englanniksi, jotka tulkattiin inuinnaqtuniksi ja päinvastoin. Norjaa edusti suurlähettiläs avustajineen, Kanadan hallitusta ympäristöministeriön edustaja, Nunavutia alueen kansanedustaja, ja Gjöa Havenin pormestari toimi tapahtuman seremoniamestarina. Upouusiin lipputankoihin nostettiin Norjan ja Kanadan liput ja viereen Nunavutin ja Gjöa Havenin liput. Lähes koko kylän väki oli paikalla ja tietysti me kaikki kuusi purjehtijaa.
Kävimme vielä illalla tutustumassa Young Larryyn ja vaihtamassa tietoja ja kokemuksia. Young Larry lähti aamulla, koska Simpson Straitin kapeikoissa on hyvä olla päivänvalossa. Heillä on vain paperikartat. Kippari Andrew kertoi ostaneensa koko maapallon elektronisen kartaston ja havainneensa vasta matkalla, että siitä puuttuu Gjöa Haven - Cambridge Bay väli kokonaan. Me havaitsimme sen jo aikaisemmin ja ostimme puuttuvan osan erikseen.


Saimme Eskolta viimeisen jääkartan, joka näytti huolestuttavalta. Vihreä, meille todennäköisesti liian tiukka jääalue, on siirtynyt kulmastaan kiinni Boothia Peninsulaan noin 100 mailia pohjoiseen meistä ja sen eteläpuolikin Larsen Soundissa on liikkumassa itään. Kartan ilmestymisen aikoihin jäävapaa väli oli enää 15 mailia. Radiokeskustelu Peterin kanssa vahvisti asian. Lisäksi seuraavaksi yöksi oli luvassa pohjoistuulta 25 solmua. Se todennäköisesti työntää jäät isommaltakin alueelta kiinni Boothia Peninsulaan. Siitä eteenpäin on luvassa koillistuulta ja sen jälkeen tyyntä.


Pysymme Gjöa Havenissa toistaiseksi ja seuraamme tarkasti jäätilanteen kehittymistä. Prince Regent Inletin tuuliennuste on toisaalta suosiollinen. Sen pitäisi työntää jäät lahden pohjukkaan, ja silloin Bellot Strait olisi auki. Onneksi talvi ei ole tulossa vielä pitkään aikaan. Jäät sulavat vielä kuukauden verran. Meidän kannaltamme tilanteen pitäisi siis parantua, kunhan kärsivällisyytemme vain riittää.

22. elokuuta 2010

Simpson Strait

68º33.18´ N, 97º30.08´ W


Tulimme Requisite Channelin saariston läpi ilman ongelmia ja olemme nyt Simpson Straitissa, King William Islandin ja mantereen välisessä salmessa. Purjehdus Turun saaristossa tulee helposti mieleen. Linjatauluja on parin mailin välein, ja käännöksissä on syytä olla tarkkana. Uusi C-map on ilahduttavan tarkka, mutta olemme silti jatkuvasti seuranneet etenemistämme paperikartalta ja tehneet etäisyysmittauksia tutkalla, paperikartalla ja C-mapilla. Jo nyt tiedämme, että Gjöa Havenin paperikartta on eri datumissa, mutta eksymisen mahdollisuus on lähes olematon. Sää on ollut kohtuullisen suosiollinen, vaikka aurinkoa onkin nähty vain pilviverhon takaa. Ennustettu sumu kuitenkin hälveni, ja vaatimaton tuulikin on pohjoisessa ennustetun idän sijasta. Autopilottimme toimii nyt moitteettomasti, toivottavasti loppuun saakka.
Olemme Gjöa Havenissa illalla. Siellä saattaa olla ruuhkaa, sillä norjalaisen RX2:n olisi pitänyt ehtiä sinne myöhään eilen, ja Peterin radionetin mukaan idästä lähtenyt Young Larry on saapunut lahteen viime yönä. Eilen varmistui, että idästä tulee ainakin neljä venettä, Young Larry ja Ariel 4, jotka ovat olleet aikaisemminkin tiedossamme, ja niiden lisäksi ruotsalainen Anna ja puolalainen Solanas.


Jäätilanne on alituisen kiinnostuksen kohteena. Se muuttuu jatkuvasti, ja meidän kannaltamme onneksi vain parempaan suuntaan. Idästä saapuvat veneet ovat tulleet Lancaster Soundin ja Peel Soundin kautta. Vain Bellot Straitin itäpuolinen Prince Regent Inlet on edelleen tukossa. Canadian Ice Service toimittaa uuden jääkartan päivittäin, ja perustamme suunnitelmamme sen varaan. Värillistä karttaa on helppo lukea: valkoinen on täysin jäätöntä; sininen 1/10 eli 10 % jään peittämä; vihreä 1-3/10; keltainen 4-6/10; oranssi 7-8/10 ja punainen 9-10/10 jään peitossa. Lisäksi kartta sisältää tiedot jään laadusta, koosta ja paksuudesta. Me voimme kulkea sinisellä merkityllä alueella varmuudella ja vihreällä, jos olemme erityisen tarkkoina. Muun värisiä alueita pyrimme kaikin tavoin välttämään. Suunnitelmiimme vaikuttavat myös ennustettu tuulen suunta ja sen voimakkuus. Matkaa Gjoa Havenista Bellot Straitiin on noin 200 mailia, siis noin kaksi vuorokautta. Menisimme mieluiten Bellot Straitin kautta, mutta jos sen itäpää ei aukea ajoissa, joudumme kiertämään Somerset Islandin ympäri. Matkaa tulee tällöin lisää tosin vain vuorokauden verran.


Gjoa Havenin jälkeinen osuus tulee olemaan kiinnostava useammassakin mielessä. Edetessämme yhä enemmän pohjoiseen, odotamme luonnon ja ympäristön antavan meille huomattavasti enemmän kuin mitä tähän mennessä olemme saaneet. Toivomme myös, ettei jäätilanne ainakaan huononisi, sillä vaikka tilanne näyttää tällä hetkellä hyvältä, väärästä suunnasta puhaltavat tuulet voivat muuttaa sen muutamassa hetkessä aivan toiseksi. Jatkamme matkaa Gjöa Havenista todennäköisesti tiistaina, ja hyvällä onnella ja sopivan suuntaisilla tuulilla jäät ovat saattaneet väistyä reitiltämme kokonaan, ja pääsemme läpi Bellot Straitista suunnitelmiemme mukaisesti.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

21. elokuuta 2010

Queen Maud Gulf

68º25.00´ N, 102º40.53´ W


Viivyimme Cambridge Bayssa perjantaihin saakka. Samassa laiturissa olleet hinaaja ja RX2 lähtivät jo torstaina, ja jäimme laituriin yksin. Ennen lähtöä norjalaiset kävivät vielä juttelemassa ja kävimme yhdessä läpi heillä olevat sää- ja jäätiedot. Sää- ja jääguru Peterkin käväisi tuomassa viimeisimmät kartat. Hän lupasi myös lähettää jääkarttoja tarvittaessa emailina. Karttojen ja keskustelujen perusteella näyttää siltä, että Larsen Sound ja Franklin Strait ovat aukeamassa muutaman päivän sisään, mutta Bellot Straitin itäpää, Prince Regent Inlet, on vielä vahvasti jäässä itätuulista johtuen. Jäät sulavat kuitenkin kovaa vauhtia, ja itäpääkin saattaa olla jo auki siihen mennessä, kun jatkamme matkaa Gjoa Havenista eteenpäin.


Hoidimme Cambridge Bayssä tarvittavat ostokset, kuvien lataamisen blogeihin ja polttoainetäydennyksen. Dieselin hintakaan ei paikan syrjäisestä sijainnista huolimatta ollut vallan hirveä: 1,30 Kanadan dollaria litra. Vettä emme saaneet laiturilta, koska maa on ikiroudassa ja maanpinnalla pakkasta enimmän aikaa. Minkäänlaisia putkistoja ei siis ole. Vesi tuodaan taloihin tankkiautoilla, ja niin mekin olisimme sitä varmasti saaneet, mutta jatkamme tuttuun tapaan vesikoneen käyttöä.
Lähdimme perjantaiaamuna liikkeelle kovassa pohjoistuulessa saadaksemme kerrankin oikeansuuntaisesta tuulesta apua etenemiseen. Heti alussa havaitsimme, ettei autopilotti suostunut ohjaamaan. Siispä takaisin, mutta tällä kertaa ankkuriin samaan lahteen, jossa makaa Amundsenin vuonna 1917 rakennetun Maud-laivan hylky. Se upposi vuonna 1930 toimittuaan viimeiset vuodet Hudson Bay Companyn kelluvana varastona. Ankkurointimme aiheutti todennäköisesti myös harvinaisen haverin. Lahden toista puolta käytetään vesitasojen kiitoratana, ja näimme kuinka kone lähti peruuttamaan meitä kohti noustakseen ilmaan vastatuuleen. Pilotti ei todennäköisesti ollut koskaan aikaisemmin nähnyt purjevenettä lahdella, joten ohittaessaan meidät hän katseli kiinnostuneena venettämme ohjaamon avoimesta ikkunasta, kunnes kone jysähti karille niin, että ponttoonin kappaleet lentelivät ilmassa. Hetken hämmennyksen jälkeen kone kuitenkin otti nopeutta ja nousi taivaalle. Ilmeisesti karilleajosta ei aiheutunut ylipääsemättömiä ongelmia.


Käytimme koko aamupäivän autopilottiongelman selvittämiseen. Syitä sen käyttäytymiseen oli harmittavan useita. Kaikki oli ollut kunnossa tullessamme Cambridge Bayhin, emmekä olleet tehneet mitään muutoksia asetuksiin. Erona tuloomme nähden oli, että tuuli oli nyt huomattavasti kovempi ja vaati autopilotilta enemmän, kuin mihin vanha pumppu pystyi. Lähdimme matkaan myös eri halssilla, ja teräsrungon vaikutus magneettikenttään oli näin suurempi, fluxgate-kompassi oli vielä kytkettynä autopilottiin ja GPS oli magneettisen suunnan puolella. Tämän lisäksi vanhan varapumpun sähköliittimet eivät näyttäneet kovin terveiltä. Teimme kaiken voitavan ja olimme iltapäivällä valmiit uuteen yritykseen.
Alkumatkan etenimme hieman mutkitellen, mutta pienten säätöjen jälkeen laitteet näyttävät taas toimivan. Alussa tuulta oli mukavasti, mutta yöllä tuuli kääntyi ennusteen mukaan vastaiseksi ja jäi 15 solmuun. Saaret ja jäät estävät onneksi aallokon muodostumisen, joten pääsemme etenemään melko vaivattomasti. Peterin jäätietojen mukaan jäät ovat tulleet etelämmäs, mutta eivät vielä Jenny Lind saaren eteläpuolelle. Näimme tutkassa jäitä melko tarkkaan Peterin antamassa paikassa, ja käännyimme pois niiden alta hieman etelämmäs, varsinkin kun tuuli olisi pakottanut ottamaan 10 mailin luovin pohjoiseen normaalireitillä pysyäksemme. Nyt tuulikulma on hiukan kohentunut, ja etenemme kohti seuraavaa reittipistettä eli Requisite Channelin alkupäätä.
Nykyisellä vauhdilla saavumme Simpson Straitin kapeikkoihin aamuyöllä ja lauantaina illansuussa Gjoa Haveniin, jonne jäämme siihen asti, kunnes jäätilanne mahdollistaa matkamme jatkumisen.

18. elokuuta 2010

Cambridge Bay

69º06.832´ N, 105º03.619´ W


Saavuimme hyvän sään siivittämänä Cambridge Bayhin yli puoli vuorokautta arvioitua nopeammin. Kylän laiturissa oli iso hinaaja ja L:n sisäpuolella RX2, norjalainen purjevene, jonka näimme jo Nomessa. Sovitimme itsemme poikittain laiturin päätyyn hinaajan taakse. Poliisi tuli heti kyselemään passejamme ja tarjoamaan apuaan. Koko ajan kulkee väkeä jutustelemassa ja valokuvaamassa veneitä. Päivittäinen radionettimme toimii edelleen. Peter Semotiuk kertoi nähneensä saapumisemme ja sanoi poikkeavansa laiturilla illemmalla tuomassa jääinformaatiota RX2:lle. Keskusteluissa on käynyt ilmi, että jäitä on vielä tällä hetkellä liikaa, ja ne ovat reippaassa liikkeessä.


Loppuviikolla on kuitenkin odotettavissa muutaman, ehkä jopa neljän päivän suotuisa jakso tuulien suhteen. Olemme valmiit jatkamaan matkaa Gjoa Haveniin huomisen tankkauksen ja konehuoneen huollon jälkeen. Toivomme saavamme vielä ennen lähtöä Peteriltä viimeisimmät jääkartat yhdistettynä parin seuraavan päivän sääennusteeseen.
Idästä on tulossa ainakin neljä venettä; englantilainen, kaksi ruotsalaista ja puolalainen. Kaikki ovat lähteneet tänään Lancaster Soundia pitkin kohti Peel Soundia. Seuraamme mielenkiinnolla veneiden etenemistä, koska tulemme käyttämään osittain samaa reittiä, vaikkakin vastakkaiseen suuntaan.

torstai 19. elokuuta 2010

17. elokuuta 2010

Coronation Gulf

68º34.22´ N, 109º48.51´ W


Moottoroimme parhaillaan mantereen ja Victoria Islandin välisiä vesiä. Tuuli, jonka olisi pitänyt olla vastaista, on luojan kiitos loistanut poissaolollaan. Optimisteina pidämme kuitenkin purjeita ylhäällä. Aurinko paistaa nyt pilvettömältä taivaalta, ja kannella on lähes shortsikeli.
Ympärillämme oleva maisema on ruskeaa ja kuollutta. Kasvillisuutta ei näy missään, eikä kaikuluotaimen mukaan kalaakaan vesissä juuri näytä olevan. Matkan aikana olemme tehneet vain yhden valashavainnon, matkalla Demarcation Baysta Tuktoyaktukiin. Napapiirin pohjoispuolinen luonto on ollut meille toistaiseksi suuri pettymys. Meidän tulee helposti vertailtua ympärillämme olevaa karua maisemaa eteläiseen Alaskaan, jonka lähes ylitsepursuavasta luonnosta saimme onneksemme nauttia kolmena purjehduskautena.
Tuktoyaktukin sisäänajossa tapahtuneen hämmingin takia olemme tarkistaneet kartan paikkansapitävyyttä muutaman matkalla ohitetun merimerkin ja lentomajakan avulla. Olemme nyt ilahduttavasti oikeassa datumissa. Tutkiessamme tarkemmin Gjoa Havenin ja Bellot Straitin karttoja havaitsimme, että jotkut kartat ovat eri datumissa (NAD27), ja karttojen tarkkuuden kerrotaan olevan noin 0,5 mailia. Aloitimme tutkaetäisyysmittaukset tullessamme Victoria Islandin ja mantereen väliin, ja jatkamme niitä Lancaster Soundiin saakka. Tutkan antamaan etäisyyteen kun voi aina luottaa, toisin kuin suuntaan.


Päivittäinen radioyhteys Peter Semotiukiin Cambridge Bayssa pitää meidät ajan tasalla. Norjalainen RX2 on saapunut sinne eilen ja jatkaa matkaa ehkä torstaina. Kolme venettä, kaksi purjevenettä ja yksi moottorivene, on tällä hetkellä odottamassa Erebus Bayssa Peel Soundin aukeamista.
Bellot Straitin virtaukset tulevat vaatimaan erityistä huomiota. Virtaus voi olla pahimmillaan 8 solmua, joka yhdessä virran mukana kulkevien jäiden kanssa saattaa tehdä läpimenosta hankalan. Ohjeen mukaan virtaus kääntyy itään 2 tuntia ennen Fort Rossin eli itäpään alavettä. Se ei oikein vaikuta johdonmukaiselta, mutta uskottavahan se on. Salmi on vain noin 20 mailia pitkä, tosin riippuen siitä, miten se mitataan. Myötävirrassa läpimenon voisi kuvitella vievän 3 tuntia, siis alle puolet vuoroveden syklistä. Asiasta on haastateltava vielä paikallisia asiantuntijoita Cambridge Bayssa ollessamme.
Tämän päivän tiedon mukaan Peel Sound on sulamassa nopeasti, mutta tuulen vaikutusta jäätilanteeseen ei luonnollisestikaan vielä tiedetä. Arktinen korkeapaine on kuitenkin asettumassa, mikä yleensä tietää hyvää reitin aukeamiselle ja hidastaa jäiden liikkeitä tai ehkä oikeammin sanottuna tekee jäiden liikkeet johdonmukaisemmiksi.
Elämme uskossa, että väylä aukeaa ja pääsemme sen läpi. Vaikka eteläisen Alaskan luonto nykyiseen tyhjyyteen verrattuna onkin ollut viime aikoina usein mielessämme, 3000 mailia takaisinpäin olisi kuitenkin se huonompi vaihtoehto.

maanantai 16. elokuuta 2010

15. elokuuta 2010

Amundsen Gulf

69º51.854´ N, 121º02.330´ W


Lähdimme Tuktoyaktukista perjantaina aamupäivällä paksussa sumussa. Käytimme elektronisen kartan vanhaa tulojälkeä hyväksemme ja ajoimme taas näytöllä saarten, riuttojen ja poijujen yli tällä kertaa kuitenkaan enempiä jännittämättä. Näkyvyys koheni aika-ajoin niin, että pystyimme varmistamaan myös poijujen avulla olevamme reitillä. Alkumatkan muutamaksi tunniksi saimme tuulta purjehtimiseen saakka. Sääennuste toteutui kuitenkin, ja tuuli muuttui kevyeksi eli käytännössä loppui täysin.
Cape Bathurstin kohdalla Beaufortinmeri muuttuu huomattavasti syvemmäksi Amundseninlahdeksi. Aallokko muuttui heti miellyttävämmäksi, ja virtaukset loppuivat lähes kokonaan. Olemme olleet umpisumussa noin puolet matkasta, mutta aamu-/iltaruskojakin olemme saaneet ihailla. Parhaillaan eli sunnuntai-iltana paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, ja ilmapuntarin lukema on 1031 mbar. Sääennusteen mukaan näin pitäisi jatkua huomiseen iltapäivään saakka.


Eilen lounaan aikaan ihmettelimme tutkaan ilmestynyttä kaikua. Juuri ohittamamme tutkamajakka oli tullut uudestaan näkyviin. Syyksi paljastui autopilotin pumpun rikkoutuminen, ja olimme menossa takaisin tulosuuntaan. Onneksi varalla oleva vanha mutta toimiva pumppu oli helppo kytkeä käyttöön vain kaapeleita vaihtamalla. Yritämme kuitenkin tilata uuden pumpun Gjoa Haveniin, vaikka se vaikuttaakin aikataulun vuoksi hankalalta. Luultavimmin joudumme ottamaan riskin ja jatkamaan vanhalla pumpulla ainakin Baffin Bayhin saakka. Uuden pumpun voi tilata Grönlantiin, ja siellä voisi toimitusta odotellakin muutaman päivän. Tältä puolen Lancaster Soundia on lähdettävä silloin, kun reitti on auki, oli pumppu sitten uusi tai vanha.
Tämä vuosi voitaisiin kaiken kaikkiaan ristiä Sareman Pumppujen Vuodeksi. Sewardissa uusimme pilssipumput, Kodiakissa pääkoneen syöttöpumpun, suihkualtaan pumppu korjattiin matkalla, Demarcation Bayssä uusimme pääkoneen merivesipumpun ja korjasimme juomavesipumpun. Vain WC:n pumppu on vielä korjaamatta, mutta onneksi siihenkin on olemassa varaosa.
Emme saaneet juomavettä Tuktoyaktukista, joten olemme siirtyneet vesikoneen ahkeraan käyttöön. Kolme tuntia päivässä riittää jopa lisäämään vesimäärää, ja koska kone on käytössä tuulettomalla merellä, ei sähkön loppumisestakaan tarvitse olla huolissaan.
Tämän vuorokauden kuluessa tulemme olemaan tasan puolivälissä matkallamme Sewardista Halifaxiin. Lokiin on kertynyt noin 3.200 merimailia, ja matkaa Halifaxiin on samat 3.200 mailia. Puolimatkan juhlallisuudet vietetään Saremalla tänä iltana klo 21.00 paikallista aikaa. Toivotamme kaikki ystävät ja tuttavat tervetulleiksi!

perjantai 13. elokuuta 2010

12. elokuuta 2010

Tuktoyaktuk

69º27.064´ N, 133º01.579´ W


Viivyimme Demarcation Bayssa kaikkiaan kolme yötä kovan tuulen ja muutenkin surkean kelin vuoksi. Jatkoimme matkaa sunnuntaina, jolloin sumu oli hälvennyt ja sade lakannut. Muutaman tunnin kuluttua lähtömme jälkeen ylitimme Kanadan rajan. Tämä tapahtui tasan klo 14.06, ja siirryimme samalla Kanadan aikaan, joka oli kaksi tuntia enemmän eli 16.06. Jostakin syystä yksi aikavyöhyke oli jäänyt väliin. Ennusteen mukaan tuulen piti olla sivumyötäinen, mutta vastainenhan se oli. Jouduimme näin ollen luovimaan koko matkan eli kaksi ja puoli vuorokautta Tuktoyaktukiin, ja vastavirran takia kävimme varsin kaukana pohjoisessa saadaksemme paremman tuulikulman. Tuktoyaktukia lähestyessämme kartalle oli merkitty lukuisia öljylähteitä (well). Lähemmäksi päästyämme ne osoittautuivat kuitenkin vedenalaisiksi rakenteiksi, joiden takia meidän ei onneksi tarvinnut enää muuttaa kurssia.
Tuktoyaktukin lahti, Kugmallit Bay, on varsin matala, ja satamaan johtava väylä pitkä ja mutkikas. Olimme syöttäneet reitin valmiiksi GPS:ään, mutta erityisesti tätä matkaa varten hankkimamme c-map - elektroninen kartta ja NavPak-Pro -ohjelma osoittautuivat ongelmallisiksi. Sisällä näyttöä seuraava Riitta sai sydämentykytyksiä Sareman purjehtiessa väylämerkkejä vasten ja saarten yli lähes 0,2 mailia sivussa linjasta. Kartan ilmoittama datum näyttää olevan väärä, mutta perinteinen linjataulujen ja poijujen mukainen navigointi ei tälläkään kertaa pettänyt.


Purjehdittuamme kaikkiaan 288,8 mailia, joista noin 80 oli ylimääräisiä, pudotimme ankkurin Tuktoyaktukin satamaan myöhään tiistai-iltana ja nukuimme putkeen seuraavaan iltapäivään asti.
Keskiviikkona laskimme jollan alas taaveteista ja ajoimme kylän rantaan kirjoittautumaan sisälle Kanadaan. Kyläkaupan asiakaspalvelu antoi hyviä neuvoja, ja asiakas kassalla tarjosi kyydin poliisiasemalle. Royal Canadian Mounted Policen (Kanadan kuninkaallinen ratsupoliisi) paikallistoimiston ystävällinen henkilökunta hoiti paperityöt puolestamme saman tien. Vain Gustafsonin Markilta saamamme haulikon rekisteröinti vaati erityistoimenpiteitä. Viranomaiset halusivat aseen sarjanumeron, jota ei tietenkään ollut mukana. Poliisit soittivat myös polttoaineyhtiöön, ja saimme sovituksi tankkauksen seuraavaksi päiväksi. Sovimme myös loput paperityöt seuraavaksi aamuksi.


Ratsupoliisit toimivat myös turistitoimistona eli he kertoivat, ettei kylässä ole julkista internetiä, että kylän hotelli on ollut kiinni jo vuosia,ja että jos halusimme nähdä kylän ykkösnähtävyyden eli kyläyhteisön kylmävaraston (Community Ice House), meidän pitäisi ottaa yhteys Joanne's Taxiin, jolla on hallussaan paikan ainoa avain. Pääsimme näin käymään jäätalossa vielä samana iltana. Pienessä kioskin kokoisessa kopissa on luukku lattiassa, josta johtaa noin kahdeksan metriä pitkät tikapuut maan alle ikiroutaan kaivettuun luolastoon. Oppaamme antoi meille taskulampun käteen ja ohjeen laskeutua alas ja tutkia luolasto.Kylmävarastossa on kolme käytävää ja jokaisessa on lukittavia varastohuoneita, yhteensä viitisenkymmentä, osa edelleen käytössä isona luonnollisena pakastimena. Lämpötila maan alla oli ymmärrettävästi alle nollan, joten palattuamme takaisin maanpinnalle tuntui hetken aikaa kuin olisimme saunassa koleasta tuulesta huolimatta.
Paikallisiin nähtävyyksiin kuuluvat myös pingot, joita Tuktoyaktukin niemimaalla on useita satoja. Pingot näyttävät tavallisilta kukkuloilta, mutta ne ovat itse asiassa umpijäisiä kumpuja, joiden päällä on ohut maa- ja kasvillisuuskerros. Ilmaston lämpenemisen myötä pingot ovat alkaneet sulaa, ja tällä hetkellä osa niistä muistuttaa lähinnä tulivuorta kraattereineen kukkulan huipun osittain romahdettua.


Torstaiaamuna siirryimme tankkauslaituriin kyläkaupan viereen. Laiturin edusta on matala, ja veneen perä jäi pari metriä irti laiturista, mutta keulan kautta pääsimme onneksi maihin. Tilaamamme 600 litraa dieseliä painoi venettä syvemmälle, mutta pääsimme irti nousuvedellä ja siirryimme ankkuriin laiturin edustalle. Tästä on helppo lähteä noin 650 mailia pitkälle legille Cambridge Baytä kohti. Perjantaiksi on luvassa ensin kevyttä itäistä ja myöhemmin pitkästä aikaa kaakkoistuulta. Idästä tulevat veneet ovat edelleen odottamassa Peel Soundin aukeamista, joten meillä on hyvin aikaa edetä Cambridge Bayhin, jonne päästyämme mekin alamme seurata tarkasti Peel Soundin ja Bellot Straitin jäätilanteen kehittymistä.