6. elokuuta 2010

Demarcation Bay

69º40.284´ N, 141º14.560´ W

Rannan tuntuman ahtojäävapaa väylä jatkui ja jopa leveni Prudehoe Bayhin saakka. Mutta siellä matkamme katkesi yhtenäiseen, tiiviiseen ahtojääkenttään, jota näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Samaan suuntaan matkanneen ponttoonia vetäneen hinaajan kippari otti meihin yhteyden ja kertoi yrittäneensä viimeiset kahdeksan tuntia löytää väylää edessä olevan ahtojään läpi. Hän yrittäisi vielä kerran, ja jos ei pääsisi läpi, jatkaisi yrittämistä seuraavana aamuna. Kippari kertoi tämän olevan hänen kolmas ja mahdollisesti viimeinen vuotensa Alaskan vesillä. Ymmärsimme hyvin hänen turhautumisensa. Kippari suositteli meille aivan rannan tuntumassa olevaa matalaa, pienten saarten ja rannan välissä kulkevaa väylää, jota pitkin pääsisimme kiertämään ahtojääalueen ainakin osittain.


Lahden edustalla on noin 45 mailia pitkä pienten saarten ketju, joka pitää ahtojäät ulkopuolella. Paperikarttamme oli alunperin saatu hinaajalta, ja niihin oli valmiiksi merkitty hinaajan käyttämä reitti. Itäpäässä oli lisäksi mahdollista ankkuroida odottamaan jäätilanteen muuttumista, jos emme pääsisi heti jatkamaan matkaa.
Tulimme väylälle yön hämärissä ja näimme edessämme Prudehoe Bayn sekä kooltaan että määrältään valtavat öljynporauslautat, jotka ovat itse asiassa mereen rakennettuja saaria. Ne muistuttivat lähinnä tieteiselokuvien avaruuskaupunkeja vilkkuvine valoineen ja merkillisine ulokkeineen.


Yön läpi moottoroituamme aamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena. Saarten ulkopuolella oleva ahtojääkenttä oli koko matkan näkyvissämme paapuurin puolella valtavana, ahdistavana jääseinänä (Fata Morgana). Lähestyessämme iltapäivällä sisäväylän itäpäässä olevaa aukkoa (Mary Sachs), josta tarkoituksemme oli päästä merelle, näimme öljynporauslautan yläpuolella leijuvan helikopterin. Koska helikopterista on huomattavasti parempi näkyvyys ympäristöön kuin veneestä, Pekka otti siihen yhteyden VHF:llä: ”Helicopter above Point Thompson, this is sailing vessel Sarema on channel 16”. ”This is Double Trouble”, vastasi kirkas naisääni helikopterista eli ilmeisesti myös kakkospilotti oli nainen. Pilotti kertoi, että rannan ja ahtojääkentän välissä on muutaman mailin levyinen mahdollisesti navigointikelpoinen väylä ja, että Barter Islandin jälkeen meri on käytännössä jäävapaa.
Ajoimme siis toiveikkaina Mary Sachs Entranceen hinaajan käyttämää reittiä pitkin. Siinä olisi pitänyt olla vettä minimissään 2,4 metriä, mutta saimme pohjakosketuksen 1,8 metrin syväyksellämme heti alkumatkasta. Etenimme varovasti ja päästyämme läpi totesimme helpotukseksemme, että ulkopuolella rannan tuntumassa oli 5 - 9 metrin syvyyskäyrillä ajojäinen mutta kulkukelpoinen väylä. Jatkoimme pujottelua jäiden joukossa vähän toista vuorokautta, kunnes saavuimme lopulta jäävapaalle alueelle noin 30 mailia Kanadan rajalta.


Olimme jo aikaisemmin saaneet heikon SSB-yhteyden Cambridge Bayssä Explornet- verkkoa pitävään Peter Semotiukiin. Saimme häneltä vahvistuksen, että jäitä ei pitäisi enää olla ennen Cambridge Baytä. Lisäksi hän antoi sääennusteen, jonka mukaan seuraavat kaksi vuorokautta olisi 25 solmua itätuulta eli täysin vastaista. Päätimme näin ollen tulla kaikilla keleillä suojan antavaan Demarcation Bayhin, viiden mailin päähän Kanadan rajasta. Tämä on ensimmäinen varsinainen pysähdyksemme sitten Nomen, ja olemme nyt ankkurissa mutapohjaisella lahdella turvallisen kaukana rannasta. Nyt on aika vetää henkeä ja huoltaa sekä itseämme että venettä.

3. elokuuta 2010

Beaufortinmerellä

70º58.676´ N, 153º34.607' W

Merellä olo sujui hyvin, terävästä aallokosta johtuen tosin ei aivan yhtä rauhallisissa merkeissä kuin syvemmillä vesillä. Pelkkä mesaani riitti pitämään keulan hiukan tuulen silmästä sivussa, ja ajelehtimisnopeutemme oli hiukan alle solmun. Tuuli nousi puuskissa 40 solmuun, ja vallitseva tuuli oli koko maanantain 35 solmua. Ajelehdimme virran avittamana 34 tunnissa 30 mailia juuri sopivaan paikkaan Barrow Pointista länteen. Päätimme nyt nostaa purjeet ja suunnata keulan kohti Tuktoyaktukia, jonne oli matkaa noin 500 mailia.


Alun 35 solmun sivumyötäinen teki purjehduksesta nautinnollista, mutta yötä kohti vauhti hiipui ja hyvä niin, koska aamuyön jäävahti lipsahti torkahduksen puolelle. Herätys oli rajun puoleinen, kun saavuimme jääkentän reunaan. Ensimmäiset jäälohkareet antoivat onneksi varoituksen, ja ehdimme kääntää veneen juuri ennen kuin se olisi törmännyt jäälauttaan. Jatkoimme rantaa kohti kunnioittavan matkan päähän jäärajasta ja löysimme rannan tuntumasta noin kolmen mailin jäävapaan väylän. Seurasimme yhdeksän metrin syvyyskäyrää, joka piti meidät sopivan kaukana ahtojääkentästä. Saimme pitkästä aikaa nauttia auringon valosta ja lämmöstä. Lämmön ansiosta näimme myös ensi kertaa merkillisen ilmiön, jolloin kaukana merellä olevat ajojäät näyttävät venyvän pilvenpiirtäjän korkuisiksi torneiksi, jäälohkareiden yläpuolella roikkuu niiden peilikuva ja vielä horisontin takana olevat jäät näkyvät taivaaseen asti ulottuvana pystysuorana jääseinänä. Tämä harha syntyy ilmakerrosten erilaisista lämpötiloista ja on nimeltään Fata Morgana.


Ajojäätä oli joka puolella väylällämme, mutta päivänvalossa ne oli helppo havaita, ja tutka näytti pienetkin ajojääkalikat. Tai niin me uskoimme, kunnes vahtivuorossa oleva syventyi kirjoittamaan blogitekstiä tutkan ääressä. Äkkiä kuului valtava pamahdus! Olimme osuneet ajojäähän viiden solmun nopeudella. Lokikirjassa lukee: ”Ei vaurioita (fyysisiä!)”. Uskomatonta, miten kammottava ääni jäähän törmäämisestä syntyy. Onneksi siitä on tullut toistaiseksi vain raapaleita myrkkymaaliin.

1. elokuuta 2010

Barrow'n edustalla

71º19.49´ N, 158º24.74´ W


Tulimme purjein yli puolet Tsuktsimeren matkasta, mikä on harvinaista herkkua Alaskassa ja säästää polttoainetta. Näimme ensimmäiset jäät lauantaiaamuna lähellä Franklin Pointia. Mistään jäävuorista ei voinut puhua, mutta törmäys saattaisi silti rikkoa veneen. Tästä lähtien on siis pidettävä jatkuvaa jäävahtia, ja sumussa on luotettava tutkaan.


Kuuntelimme ennen Barrow Pointiin saapumista sääennusteen: tuuliennuste tänään sunnuntaina 15 solmua idästä, kääntyy lounaaseen yöllä ja voimistuu 35 solmuun, maanantaina jopa 40 solmuun. Maanantai-iltana puhurin pitäisi olla ohi. Etelän puoleisista tuulista johtuen napajään reunan pitäisi olla noin 35 mailia Barrow'n pohjoispuolella. Kiintojää oli vielä toissapäivänä rannassa kiinni lähellä Kanadan rajaa. Uskomme, että maanantain tuuli avaa rannan reunaan reitin, mutta se myös todennäköisesti sulkee ulompana olevan avovesialueen. Emme uskalla jatkaa itään kovassa myötätuulessa tutkimaan, onko reitti auki vai ei. Koska tällöin on mahdollista joutua pussiin jääkentän ja rannan väliin, jäämme odottamaan tuulen tyyntymistä.
Barrow'n edustan Elson Lagoon on matala, syvimmillään 2,7 metriä, ja luotaustiedot ovat 20 vuotta vanhoja. Lisäksi eteläinen tuuli työntää vettä ulos laguunista, jolloin vesi voi laskea jopa 75 cm. Moni purjehtija on siellä käynyt, mutta vain yksi ei ole ollut pohjassa kiinni, koska veneessä oli nostoköli. Menemme näin ollen Barrow'sta noin 30 mailia lounaaseen ja panemme veneen piihin 100 metrin syvänteen alueelle, jonne jäämme odottamaan myrskyä. Lounaistuulen pitäisi tuoda meidät lähemmäs Barrow'ta tiistaiksi, jolloin voimme jatkaa myötätuulessa rannan reunaa seuraten kohti Kanadaa toivottavasti avovedessä.

29. heinäkuuta 2010

Tsuktsimerellä

68º15.95' N, 167º12.75´ W

Jäätilanne Barrown itäpuolella on helpottumassa, ja tuulikin näyttää olevan kääntymässä niin, että väylän länsipää aukeaisi. Kun Nomen lähialueelle ennustettiin vielä keskiviikkonakin itätuulta, päätimme jatkaa matkaa tiistaina iltapäivällä.
Pekka kävi ponttoonilaiturilla selvittämässä, miten saisimme parhaiten täytettyä vesitankkimme. Laiturilla hän tapasi juuri mereltä palanneen kalastajan, joka lahjoitti meille ison kuningaslohen. Siitä riitti sekä graaviksi että paistettuna useaan ateriaan. Tibo ilmestyi paikalle juuri irrottautuessamme laiturista ja joutui auttamaan köysien kanssa siirtyessämme kalastusaluksen kylkeen veden tankkausta varten.
Precipicen Deb ja Rolland tulivat myös sanomaan hyvästit. Olimme jo melkein irrottaneet köydet, kun Deb huomasi kysyä, olimmeko saaneet ostettua kananmunat, joita olimme etsineet kaupoista jo parin päivän ajan ilman tulosta. Kauppaan oli kuulemma tullut uusi erä samana iltapäivänä, ja niin Deb ja Rolland kaasuttivat hakemaan meille kaksi tusinaa munia, lähtiäislahjaksi tietysti.


Tuuli oli ennusteen mukaisesti idästä, ja saimme vaihteeksi loistavan purjehduskelin. Pääsimme pelkin purjein Beringinsalmeen saakka, ja muutenkin sää suosi niin, että salmessa olevat Diomede-saaret olivat hienosti näkyvissä. Kauimmainen saarista kuuluu Venäjälle, lähempi USA:lle. Koska päivämääräraja oli meistä vain 17 mailin päässä, leikittelimme hetken ajatuksella käydä pikaisesti huomisen puolella katsomassa mitä on odotettavissa, mutta hylkäsimme ajatuksen saman tien. Ylittäessämme päivämäärärajan, olisimme samalla ylittäneet myös Venäjän ja USA:n välisen valtiollisen rajan. Näin ollen pikavisiitistä olisi todennäköisesti tullut kaikkea muuta kuin pikainen.
Vaikka tuuli tyyntyi lähes täysin, moottoripurjehdimme Beringinsalmesta lähtien varsin hyvää vauhtia virtausten auttamana. Heikko tuuli kääntyi sitten lähes vastaiseksi, mutta matka on siitä huolimatta edennyt mukavasti. Beringinsalmen jälkeen olemme olleet noin puolet ajasta sankassa sumussa. Tutka tuntuu tarpeelliselta, vaikka muuta liikennettä ei olekaan ollut paria proomua lukuun ottamatta.
Sarema ylitti napapiirin torstaina aamuyöllä klo 00.27. Koska Luoteisväylän katsotaan alkavan ja päättyvän napapiirin ylityksellä, juhlistimme tapahtunutta nauttimalla kaksi viimeistä Kathyn tekemää suklaakakkupalaa ja kohotimme samalla maljan sekä meille että Luoteisväylälle.
Matkan ns. virallinen osuus on siis viimein alkanut!

26. heinäkuuta 2010

Nome


Aloitimme kaupunkiin tutustumisen jälleen kerran nettiyhteyksien etsinnällä. Keskustan hotellissa oli asiakkaiden käyttöön annettu yksi kone, mutta oman koneen käytöstä veloitettiin 10 dollaria. Pizzeriasta löytyi langaton yhteys, mutta se oli niin hidas, ettei yksi pizza riittänyt kuvien lähettämiseen. Sataman langaton oli poissa pelistä. Yhteyden rakentajaa olisi tarvittu sen elvyttämiseen, mutta hän oli purjehdusretkellä Venäjällä. Turistitoimistosta löytyi viimein toimiva yhteys, ja näin oli asia ratkennut.
Muutama päivä saapumisemme jälkeen, laiturilta kuului huhuilua. Espanjalainen Alex oli toteuttanut uhkauksensa ja lentänyt Nomeen. Alex oli lähettänyt meille useita sähköpostiviestejä muutama viikko sitten ollessamme vielä Dutch Harborissa ja tarjoutunut tulemaan miehistömme jäseneksi luoteisväylälle. Olimme kieltäytyneet hänen tarjouksestaan ystävällisesti mutta jyrkästi, ja unohtaneet sitten koko jutun. Asia piti tehdä siis selväksi vielä kerran kahvikupin ääressä. Alex on nuori barcelonalainen asianajaja ja seikkailija, joka viettää sapattivuotta. Hän oli tullut laivalla Fidjiltä Tongalle, ja amerikkalaisessa purjeveneessä Havaijilta Alaskaan ja elätteli nyt toivoa, että pääsisi purjehtimaan luoteisväylän. Olemme tavanneet Alexin lähes päivittäin hänen milloin kullanhuuhdontaan, milloin kalastukseen kohdistuvilla työnhakumatkoillaan. Ja tietysti, vähissä rahoissa kun on, hän on usein käynyt veneessämme aamukahvilla. Tätä kirjoitettaessa, Alex kävi kertomassa ilouutisen ja sanomassa samalla meille hyvästit; hän oli saanut pestin ravunpyyntialukselta ja oli lähdössä merelle.


Olimme yrittäneet vuokrata auton, jotta olisimme päässeet tutustumaan ympäröivään maaseutuun ja ennen kaikkea nähdäksemme myskihärkiä, mutta huonolla menestyksellä. Kaikki Nomen vuokra-autot olivat käytössä, ja ensimmäinen vapautuisi vasta parin viikon kuluttua. Kysyimme myös turistitoimistosta, tiesivätkö he ketään joka olisi ollut halukas lainaamaan autoaan tai viemään meidät ajelulle. He lupasivat laittaa meistä ilmoituksen Nomen asukkaille tarkoitetuille nettisivuille. Jäimme siis odottamaan asukkaiden yhteydenottoja.
Eräänä päivänä sähköpostissamme oli mielenkiintoinen viesti Heikiltä, joka oli käynyt veneellämme ollessamme asioilla. Pyysimme vastausviestissämme Heikkiä käymään, ja hän ilmestyikin paikalle illemmalla ranskalaisen Tibon kanssa. Heikki kuten Tibokin työskentelee Alaskan yliopiston poroprojektissa parin vuoden sopimuksella. Heikki kertoi seuranneensa kotisivujamme muutaman vuoden ajan ja hämmästyneensä nähdessään veneemme täällä. Valitettavasti Heikki lensi seuraavana päivänä Fairbanksiin, mutta Tibo lupautui viemään meidät katsomaan myskihärkiä.
Ajoimme läheisille puuttomille kukkuloille ja löysimmekin myskihärkälauman. Viimeiset sadat metrit lähestyimme niitä kävellen, mutta emme menneet kovin lähelle. Ilma oli sateinen ja sumuinen, mutta saimme kuitenkin muutaman valokuvan, jos ei muuta niin todistusaineistoksi.


Tultuamme onnistuneelta myskihärkäretkeltä, laiturille ilmestyivät Susanne ja Hugh, jotka olivat nähneet ilmoituksemme netissä ja tulivat tarjoutumaan oppaiksemme. Koska olimme juuri tulleet veneelle, sovimme, että lähtisimme Susannen kanssa retkelle seuraavana aamuna. Valitsimme Nomen kolmesta noin 75 mailia pitkästä päätiestä Council Roadin. Tie kulkee matalan laguunin ja Beringinmeren välisellä kannakselle lähes puolet matkasta ja kääntyy sitten sisämaahan. Joka talvisen Iditarod-koiravaljakkokisan reitti kulkee tien vartta pitkin. Rannikolla on harvaa eskimoasutusta, kunnes tie nousee asumattomille kukkuloille ja vuorille. Councilin kylän läheisyydessä kukkulan rinteillä kasvaa kuusia, ensimmäiset pitkään aikaan näkemämme puut. Tie päättyy jokeen, jonka toisella rannalla kylä sijaitsee. Joki on niin matala, että kuivaan aikaan sen yli voi ajaa 4-vetoautolla, jos tuntee reitin. Joessa oli nyt lohia nousemassa kudulle, mutta valitettavasti meillä ei ollut kalastustarvikkeita mukanamme.
Pekan kullanhuuhdonta alkoi vaskoolin ostolla. Muovisessa vaskoolissa oli huuhdontaohje, joka ehkä painoi valinnassa eniten. Kaksi huuhdontamatkaa rannalle tuotti kovin laihan tuloksen, vain muutama mikroskooppisen pieni kultahippu muovipussin pohjalla. Asioista perillä olevat kertoivat, että kultaa löytyy muutaman sadan metrin päässä rannasta noin viiden metrin syvyydestä. Kunnon talvimyrsky toisi sitä taas rantaankin, mutta myrskyä ei ole ollut viimeiseen viiteen vuoteen. Rikastuminen jäi tällä erää haaveeksi, mutta pieni kultakuumeen poikanen jäi itämään.


Pyykinpesureissumme oli varsin mielenkiintoinen. Itsepalvelupesula löytyi kyselemällä. Paikka on lähinnä grilli, josta pääsee pimeää käytävää pitkin hämyiseen baariin, jossa on baaritiskin lisäksi keskellä biljardipöytä ja takaosassa muutama pesukone ja kaasulla lämpiävä kuivausrumpu. Totesimme jälkikäteen, ettei keinokuituisia asusteita olisi kannattanut pistää kuivausrumpuun. Onneksemme rumpu sulatti kokonaan vain yhden lämpösukan.
Viime vuonna luoteisväylän purjehtinut Precipice palasi Venäjän matkaltaan. Vene on puinen 35-jalkainen kahvelipurjesluuppi miehistönään isä Rolland, äiti Deb sekä tyttäret Jannelle ja Bianca. He saapuivat luoteisväylältä Nomeen varsin myöhään, ja moottorin rikkoutumisen vuoksi joutuivat jäämään tänne. Vanhemmat olivat talven töissä ja lapset koulussa. He ovat mahdollisesti lähdössä täältä etelään, joten olemme vaihtaneet tietojamme ja kokemuksiamme puolin ja toisin. Saimme heiltä myös luoteisväylän paperikartat sekä laskettelulasit, joita heidän mukaansa tulemme tarvitsemaan pohjoisen pahimmissa keleissä. Teimme heidän kanssaan piknik-retken noin 70 mailin päässä sijaitseville kuumille lähteille. Paikka on ihmeellinen, kirkko ja muutama tyhjillään oleva rakennus keskellä ei mitään, ympärillä pieniä, kuumia, rikiltä haisevia lähteitä. Poikkesimme tulomatkalla vielä Anvil-kukkulalle ihmettelemään kylmän sodan aikaisia antenneja, jotka ovat jostain syystä saaneet nimekseen White Alice. Sää suosi retkeämme, ensimmäinen aurinkoinen ja lämmin päivä Nomeen saapumisemme jälkeen.


Sarema on nyt tankattu, ja odotamme lievän kärsimättömyyden vallassa lähtöä. Jäätilanne pohjoisessa vaikuttaa kuitenkin hankalalta, koska Barrowsta itään on edelleen jäätä. Tiistai lienee lähtöpäivä, jos tuuli sallii. Ne, joilla on paremmat nettiyhteydet kuin meillä, saavat hyvän kuvan jäätilanteesta AMSR-E -sensorin avulla.

17. heinäkuuta 2010

Nome

64º03.871' N, 165º36.826' W


Matka St. Paulilta oli turhauttava; ei tuulta, ei lintuja, ei kalaa ja tietysti vastavirta. Saavuimme torstaina 15.7. iltapäivällä pari vuotta sitten uusittuun Nomen satamaan. Suojaisampaa paikkaa tuskin löytyy, mikä on erinomaista, koska satamamestarin mukaan seuraavana päivänä olisi tulossa myrsky. Saimme kylkipaikan korkeasta laivalaiturista. Veneemme kohdalla on onneksi portaat, joten pääsemme itse mukavasti maihin ja saamme Lattenkin joten kuten kannetuksi ylös ja alas. Maksoimme paikan koko viikoksi: 75 dollaria. Neljä päivää olisi jostain syystä maksanut 100 dollaria.


Laiturille nostettuna on norjalainen koillisväylän kautta tullut purjevene RX2, joka lähtee luoteisväylälle elokuussa. Vene on vahvistamatonta lasikuitua, sen potkuri on muovia, ja pohja on täynnä läpivientejä keulassa. Vaikuttaa siltä, ettei venettä olisi varusteltu lainkaan jääolosuhteisiin. Mutta Inmarsat antenni on lähes leveämpi kuin itse vene, ja kyljet on mainoksien peitossa eli sponsoreita näyttää riittävän. Tuli mieleemme, että onkohan meidän veneemme jääpotkureineen, mastoportaineen ja kaminoineen ylivarusteltu!
Paikallinen sanomalehti ”The Nome Nugget”, joka on Alaskan vanhin sanomalehti, mainostaa ilmestyvänsä päivittäin paitsi maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Paikallisradio kertoo kenellä on syntymäpäivät tai grillijuhlat, kuka on luvannut tuoda juhliin mitäkin, kuka ei ehdi tulla kotiin sovittuun aikaan ja muuta yleisesti tärkeää asiaa.


Nomen maine kullankaivuukaupunkina elää edelleen. Satamassa ja sen ympäristössä on valtavasti mitä mielikuvituksellisimpia kullankaivuulaitteita. Periaatteena niissä kaikissa on, että pohjasta pumpataan hiekkaa, josta vedellä erotetaan painavin osa, siis kulta. Kelluvat lautat ovat yleensä katamaraaneja, joissa imuputki lasketaan pohjaan ponttoonien välistä. Keskikannella on ”kullanerotuspöytä” ja takana hytti eli asunto-osa. Kaikissa pumppua käyttää iso dieselmoottori, ja sukeltajien ilmaa pumppaa pienempi kompressori. Haastattelemamme kullankaivaja kertoi, että heillä on yleensä 85 työpäivää vuodessa. Tänä vuonna sää on ollut niin hyvä, että sata työpäivää on mahdollinen. Pumppaus vaatii kaksi sukeltajaa yhtaikaa meressä, ja sukellusaika on neljä tuntia. Päivässä siis neljän sukeltajan porukalla voi pumpata kahdeksan tuntia. Eipä ole kadehdittava ammatti.


Meidänkin suunnitelmissamme (tosin ei Riitan) on mennä hankkimaan lisää matkarahaa huuhtomalla kultaa. Investointi on pieni, vain vaskoolin verran. Raportoimme tulokset myöhemmin.
Tuuli on ollut reipasta jo pari päivää. Aallokko ei onneksi tule satamaan sisään, ja tuuli on ollut meille sopivasta suunnasta painaen veneen keulaa laituriin. Koska vuorovesi on lähes olematon, ei fendarien kanssa ole ollut täällä ongelmia. Tuuli jatkuu ennusteen mukaan ainakin sunnuntaihin, ja pari viime päivää on ollut voimassa ”High Surf Warning”. Koska Beringinmeri on erittäin matalaa, itäosissa paikoittain jopa alle 20 metriä, maininki murtuu jo kaukana rannasta ja on vaarallinen. Kaikki, jotka ovat seuranneet The Deadliest Catch -sarjaa, tietävät miltä meri tällöin näyttää!

10. heinäkuuta 2010

St. Paul, Pribilofin saaret

Aikamme saarella kului mukavasti. Vaikka tuuli oli koko ajan 30 - 35 solmua pohjoisesta, tilanteen kesti hyvin, kun vene makasi laiturissa. Ainoa varsinainen haitta oli laituripaikkamme, joka oli pölyinen ja meluisa ympäri vuorokauden. Kiinteän laiturin haittoja oli myös vuoroveden aiheuttama ylös-alas -liike, joka ehti tuhota pari fendareistamme.


Yritimme heti torstaina löytää St. Paulin kaupungista paikkaa, josta olisimme voineet lähettää blogitekstimme, mutta sekä kirjasto että hotelli olivat kiinni. Saimme kuitenkin kaupunginsihteeriltä luvan käyttää kaupungintalolla olevaa tietokonetta. Hän neuvoi meitä myös hakemaan ympäristötoimistosta kirjallisen luvan mennä katsomaan pohjanmerikarhuja, minkä teimmekin.


Lähdimme myöhemmin iltapäivällä retkelle hyljeniemeen reippaassa myötätuulessa. Katselupaikalle johti tieltä polku, jonka päässä oli eräänlainen seinällinen lava, jonka sisäpuolella meidän oli pysyttävä, jotta emme olisi häirinneet hylkeitä. Ongelmana oli kuitenkin lavalle pääsy, sillä aivan polun vieressä makaili useita valtavia uroshylkeitä, jotka eivät suhtautuneet meihin lainkaan ystävällismielisesti. Jähmetyimme paikoillemme, kun vieressämme oleva pari sataa kiloinen uros nousi maasta ja alkoi karjua selvästi läsnäolostamme ärsyyntyneenä. Odottelimme kunnes hylje oli rauhoittunut, ja jatkoimme sitten lavalle, josta avautui huikea näkymä. Koko ranta oli aivan täynnä hylkeitä: uroksia, naaraita ja eri ikäisiä poikasia. Vaikka hylkeitä näytti olevan silmänkantamattomiin, tosiasiassa niiden määrä on laskenut vuosisatojen kuluessa huomattavasti. Suurin syy tähän oli aikoinaan metsästys, joka romahdutti hyljekannan 1700-luvun lopun noin 5 miljoonasta nykyiseen 625 000 yksilöön. Suojelutoimista huolimatta hylkeiden määrä laskee valitettavasti edelleen. Vuonna 2004 St. Paulilla syntyi 22,6 % vähemmän poikasia kuin vuonna 2000. Syytä tähän ei tiedetä.


Lähdimme rannalta vasta, kun tuulen aiheuttama kylmyys kohmetti sormemme niin, ettemme saaneet enää ainuttakaan kuvaa otetuksi. Paluumatka vastatuuleen hiekkamyrskyssä suu ja silmät täynnä hienoa vulkaanista hiekkaa otti voimille, mutta selvisimme kuitenkin takaisin veneelle.
Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa St. Paulin museoon ja sitä kautta saaren ja sen asukkaiden, aleuttien, historiaan. Samalla oppaamme Barbara esitteli meille myös naapurissa sijaitsevan kauniin ortodoksisen kirkon, joka on eräs saaren vanhimmista rakennuksista.


Näimme kävelymatkoillamme usein arktisia kettuja, Pribilofin naaleja (alopex lagopus pribilofensis), jotka ovat ilmeisesti ainakin osittain urbanisoituneet; ruokaa niille on kalasatamassa tarjolla ympäri vuoden. Saarella on myös porotokka, joka tuotiin sinne alunperin vuonna 1911 vaihtoehdoksi hylkeenlihalle. Vuosien saatossa 25 poron tokka kasvoi 2000 pään laumaksi, jonka sotilaat toisen maailmansodan aikana popsivat suihinsa. Uusi kanta tuotiin sodan jälkeen Nunivakin saarelta, ja se käsittää nykyään noin 400 eläintä.


Teimme päivää ennen lähtöä lintukuvausretken rannan jyrkänteille. St. Paulin saarella pesii vuosittain satoja tuhansia merilintuja kuten mustajalkapikkukajavia, myrskylintuja, kiisloja, merimetsoja, töyhtö- ja sarvilunneja jne. Beringinmeren erikoisuus eli töyhtökiislanenkin osui lopulta linssin eteen.


Tuuli hiipui lähes kokonaan viikonloppuun mennessä. Lähdimme kohti Nomea sunnuntaina, jolloin tuuliennuste oli 15 solmua ja siitä eteenpäin “variable”, joka yleensä tarkoittaa moottorointia. Purjeista olikin apua vain muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen matka taittui pelkästään perkinsin voimin. Kalastimme uskollisesti koko matkan ajan, mutta saaliiksi saimme vain merilevää.