14. lokakuuta 2010

Royal Nova Scotia Yacht Squadron, Halifax, Nova Scotia

44º 37.28’ N, 63º 34.84’ W


Saavuimme Halifaxiin eilen iltapäivällä runsaan vuorokauden mittaisen, leppoisan purjehduksen jälkeen ja olemme nyt lujasti kiinni Pohjois-Amerikan vanhimman pursiseuran Royal Nova Scotia Yacht Squadronin laiturissa. Maasähkö on kytkettynä, ja nettiyhteys toimii suoraan veneeseen. Olo on helpottunut ja lähes kotoinen, vietimmehän täällä yli neljä kuukautta vuonna 2005. Köysiämme oli nyt vastaanottamassa sama mies, Wayne, joka hoiti meidät laituriin myös viisi vuotta sitten.


Tällä hetkellä kallistelemme marinan laiturissa tuulen puhaltaessa 45 solmun voimalla suoraan mereltä, mutta nyt siitä ei ole enää meille haittaa. Olemme päässeet vihdoin perille ja viivymme täällä ainakin pari viikkoa, mikä antaa meille aikaa toipua sekä fyysisesti että henkisesti yllättävän raskaasta matkastamme.
Pohjoiselle purjehduksellemme Alaskan Sewardista Kanadan Halifaxiin kertyi lopulta pituutta yhteensä 7.143 merimailia eli 13.229 kilometriä, ja matka kesti kaikkiaan 4 kuukautta, 8 vuorokautta, 11 tuntia ja 15 minuuttia. Pohjoisin latitudimme oli 74º 14.16’ N.


Luoteisväylä jäisine ja sumuisine kapeikkoineen oli matkamme ehdottomasti haastavin osuus, joka kulutti Sareman kahden miehistönjäsenen energioista valtaosan. Ylitettyämme toisen kerran napapiirin ja jätettyämme näin väylän taaksemme, olisimme mielellämme olleet jo perillä. Edessämme oli kuitenkin vielä noin 1.600 merimailia jatkuvia vastatuulia, kovia virtauksia ja ajoittaisia myrskyjä. Vaikka tiesimme odottaa vastatuulta, matkanteko oli ajoittain äärimmäisen turhauttavaa, koska ainoa motiivimme oli päästä mahdollisimman pian Halifaxiin. Syysmyrskyjen ja hurrikaani Igorin aiheuttamat pakolliset pysähdykset Labradorissa ja Newfoundlandissa olivat kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, niin mieleenpainuvia, että jonkinlainen kaipuu jäi itämään. Ehkä palaamme sinne seuraavassa elämässä.
Tiedämme nyt kokemuksen kautta, että matka tulisi tehdä idästä länteen, tuulten mukana. Tuolloin alkumatka pitäisi purjehtia Baffin Bayn jäiden takia Grönlannin rannikkoa pitkin varsin pohjoiseen. Se antaisi mahdollisuuden tutustua alkumatkalla Grönlantiin. Loppumatkalla Alaskan pohjoisrannikolla ei ole satamia poikettavaksi, joten mitään ei jäisi näkemättä kiireen takia, kuten meiltä nyt jäi, kokonainen Grönlanti. Mutta koska olimme jo valmiiksi reitin länsipäässä, meillä ei ollut varaa valita.
Mutta nyt on aika rentoutua ja kerätä energiaa seuraavaa legiä varten. Odottelemme Halifaxissa muutaman viikon hurrikaanien loppumista, minkä jälkeen jatkamme vaihteeksi etelään, Karibian aurinkoon. Sarema kaipaa Alaskan ja Luoteisväylän kylmyyden, jäiden ja kosteuden jälkeen perusteellista kunnostusta niin sisältä kuin päältä. Missä ja milloin se tehdään, on vielä ratkaisematta. Remontin jälkeen siirrymme todennäköisesti jälleen Panaman kanavan kautta Tyynellemerelle ja suuntaamme Sareman keulan kohti uusia seikkailuja.

Haluamme kiittää kaikkia teitä, jotka autoitte matkamme onnistumisessa. Kiitämme meille toimitetuista sää- ja jäätiedoista, joita ilman olisimme olleet hukassa, lahjaksi saamistamme kartoista, polttoainekannuista, jääkekseistä, lainaksi saamistamme autoista, sukelluspuvusta ja aseesta, majoituksista, aterioista ja lentokenttäkuljetuksista, kalastajilta saamistamme kaloista, ravuista ja hirvenlihasta. Kiitämme kaikkia teitä, jotka pesitte likapyykkimme puolestamme, annoitte kotinne käyttöömme, kuljetitte meitä tutustumismatkoilla, selvititte asioita ja soititte puheluita puolestamme. Kiitämme myös kaikkia teitä, jotka elitte mukanamme purjehduksemme eri vaiheissa tukien ja kannustaen meitä. Ja ennen kaikkea haluamme kiittää perhettämme, joka peloistaan huolimatta päästi meidät matkaan. Kiitos teille kaikille!

13. lokakuuta 2010

Melkein Halifaxissa

44º 34.27’ N, 63º 01.36’ W


Viivyimme Campbell Coven ankkuripaikassamme lopulta neljä yötä. Tuuliennuste ei mennyt ihan kohdalleen, vaan yli 30 solmun puuskainen lounaistuuli tuntui välillä jopa hurrikaanipoterossamme. Itse asiassa lähdimme jo kerran liikkeelle, mutta parin mailin päässä näkyviin tullut vaahtoava järvenselkä teki paluupäätöksen helpoksi. Koska meidän ei ollut pakko lähteä 40 solmun puuskittaiseen vastatuuleen, palasimme takaisin. Vihdoin maanantaina tuuli oli niin tasoittunut, että lähdimme lähes koko päivän kestäneelle matkalle St. Peter'siin, järvialueen eteläiseen päähän. Tuuli oli edelleen vastaista, mutta enää alle 30 solmua puuskissa. Siltavahti avasi alkumatkan Barra Straitin moottoritiesillan heti paikalle saavuttuamme niin, ettemme joutuneet lainkaan odottamaan.


Saavuimme illansuussa St. Peter'siin ja kiinnityimme kanavan alkupäähän odotuslaituriin yöksi. Kävimme aamulla ruokaostoksilla, minkä jälkeen otimme VHF:llä yhteyden sulkuvahtiin, joka tuli avaamaan kanavan alkupäässä olevan kääntösillan. Pääsimme ajamaan suoraan sillan toisella puolella olevaan sulkuun. Sulku on erikoinen, koska merenpinta voi olla joko järven ylä- tai alapuolella, ja sulkuportit toimivat molempiin suuntiin.


Viimeisen vuorokauden aikana olemme pitkästä aikaa päässeet purjehtimaankin. Tuuli kääntyi vihdoin ennusteen mukaisesti pohjoisen puolelle yöksi, ja etenimme usean tunnin ajan mukavalla nopeudella. Tätä kirjoitettaessa tuuli on taas vastainen, mutta lähes olematon, ja aurinko paistaa. Ja mikä parasta, matkaa Hallifaxiin on jäljellä enää 23 mailia eli olemme pian perillä!

8. lokakuuta 2010

Bras d’Or Lakes, Campbells Cove

46º 01.58’ N, 60º 51.70’ W


Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena ja tuulettomana, ja pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa Cape Bretoniin, Nova Scotiaan. Alkumatkalla saimme purjehtiakin muutaman tunnin, mutta pääosan matkasta jouduimme jälleen moottoroimaan. Keli oli päivisin kirkkaan aurinkoinen, ja öisin yllämme kaartui Linnunrata.
Ainoat tapahtumat matkan aikana olivat kahden laivan väistäminen ja keulanpurjeen sisäänotto vaatimattoman tuulen käännyttyä lähes vastaiseksi. Lauantaina Kanadan pitkänajan sääennuste oli ennustanut heikkoja tuulia alkuviikoksi, mutta maanantaina ennustettiinkin seuraavaksi yöksi 20 solmua lännestä. Boston taas ennusti heikkoa tuulta koko ajaksi. Itärannikolla oli kolme matalapainetta, ja Boston ennusti niiden menevän itään, Kanada taas koilliseen. Onneksi Boston oli tällä kertaa oikeassa.


Saavuimme kahden rauhallisen vuorokauden jälkeen Great Bras d'Orin suulle. Tämä varsinaiselle Bras d'Or Lakes -järvialueelle johtava noin 20 mailia pitkä, kapea salmi, on virtausten vuoksi varsin haasteellinen. Sen kapein kohta on vain 90 metriä, ja siinä virtaus nousee pahimmillaan kuuteen solmuun. Missään ei kuitenkaan anneta sen tarkempaa tietoa kuin, että virtaus kääntyy eteläiseksi hyvissä oloissa kolme tuntia Sydneyn alaveden jälkeen. Lisäksi Newfoundlandin ja Nova Scotian ajat poikkeavat ½ tuntia toisistaan, eikä taulukoiden UTC-aika ota huomioon kesäaikaa.
Laskelmamme menivät kuitenkin oikein, mutta ajoituksemme ei. Tulimme salmen suulle joko liian aikaisin tai liian myöhään, näkökulmasta riipppuen, mutta virtaus oli joka tapauksessa jo/vielä melkoinen. Nopeutemme laski kapeikossa pienimmillään 1,8 solmuun, mutta silläkin nopeudella pääsimme pahimman paikan ohi runsaassa puolessa tunnissa.


Saavuimme illansuussa Baddeckin kaupungin laituriin (46º 05. 98’ N, 60º 44. 83’ W). Satamatoimisto oli kiinni eikä puheluihimme vastattu eli sesonki oli selvästi ohi, eikä satamamaksua enää peritty. Olimme samassa laiturissa vuonna 2005, joten Pohjois- ja Väli-Amerikoiden kierroksemme tuli täällä täyteen. Kierrokseen kului aikaa 5 vuotta, 1 kuukausi ja 7 päivää, ja matkaa kertyi yhteensä 25.572 merimailia. Purjehdus on ilmeisen hidas tapa matkustaa.


Kiinnitettyämme Sareman laituriin, menimme ankkurimaljalle Baddeckin Yacht Clubin baariin. Kesäasukkaat Barbara ja Clarke tulivat juttusille. He olivat nähneet veneemme laiturissa, eikä meitä ollut vaikea tunnistaa paikallisten joukosta baaritiskillä. Makoisien yöunien jälkeen kävimme seuraavana päivänä kaupassa, Barbaran ja Clarkin kutsumina lounaalla ja tutustumassa heidän hienoon kesäpaikkaansa. Pääsimme vihdoin iltapäivällä liikkeelle ja suuntasimme noin kuuden mailin päähän suojaisaan Campbell Coven -ankkurilahteen. Perjantaiksi oli ennustettu kovaa tuulta, mutta valitsemamme ankkuripaikka antoi erinomaisen suojan kaikilla tuulilla. Koska olimme olleet lahdessa jo vuonna 2005, tiesimme, että alueella on ostereita. Pudotimme siis jollan veteen heti saavuttuamme ja lähdimme etsimään ostereita Latte keulassa kurkotellen.


Eipä aikaakaan, kun Riitan ennustus toteutui, ja Latte luiskahti keulasta veteen. Meillä ei onneksi ollut nopeutta juuri lainkaan, joten Latte saatiin nopeasti ylös vedestä. Latte on nyt vähän ajan kuluessa pudonnut kahdesti mereen, ja hänet tunnetaankin nykyisin paremmin nimellä Uimamaisteri.
Pettymyksemme oli melkoinen, kun tutuissa paikoissa ei enää ollutkaan ostereita, ainoastaan niiden kuoria. Matala lahti oli myös levittynyt melkoisesti, ja sen rannat olivat ruohoittuneet. Olisikohan syynä meriveden lämpeneminen? Kiersimme vielä viereiset lahdet, ja niistä löytyi onneksi ostereita riittämiin.


Yöllä nousi sääennusteen mukainen kova tuuli, joka on nyt jatkunut puuskaisena kaksi päivää. Olemme päättäneet odottaa täällä tuulen tyyntymistä ja jatkaa sitten noin 40 mailin päähän St Peter's Canaliin, jonka sulun kautta pääsemme ulos järvialueelta. Kanavan jälkeen meillä on matkaa Halifaxiin enää noin 140 mailia eli matkan loppu alkaa häämöttää!

2. lokakuuta 2010

Edelleen Port Saunders


Syysmyrskyt ovat kallistelleet meitä laiturissa jälleen viimeiset kaksi päivää. Tuulen voimakkuus on vaihdellut 35 ja 55 solmun välillä, ja taivaalta on tullut vettä kuin aisaa. Viereisessä laiturissa on toinenkin purjevene, jonka novascotialainen yksinpurjehtija-kippari on jo luopunut toivosta päästä kotiin ennen talven tuloa. Onneksi Port Saunders on erinomainen paikka tällaisissa tilanteissa, koska täällä on kaikki tarvittavat laitteet ja tilaa veneen talvitelakointia ajatellen.


Mutta meillä ei ole pienintäkään aikomusta antaa periksi syysmyrskyille, vaan jatkamme matkaa heti kun se on mahdollista. Viimeisimmän sääennusteen mukaan tällainen mahdollisuus näyttäisi olevan huomenna. Tämän hetkisen 35 solmun tuulen pitäisi pudota aamuun mennessä, ja seuraavat kaksi vuorokautta tuuli ja sen suunta olisivat meille kohtuullisen suosiollisia. Irrotamme kiinnitysköydet (kaikki viisitoista) huomisaamuna ja jatkamme lounaaseen kohti Cape Bretonia.
Matkan varrella on onneksi useitakin turvasatamaksi sopivia lahtia, mutta jos suinkin mahdollista, yritämme päästä yhdellä rupeamalla Nova Scotian puolelle. Peukut pystyyn, että ehdimme sinne ennen kuin seuraava matala saavuttaa meidät!

30. syyskuuta 2010

Port Saunders

50º38.74' N, 57º16.45' W


Saavuimme Port Saundresin kalasatamaan 27. päivä noin vuorokausi sen jälkeen, kun olimme nostaneet ankkurin Red Bayssa. Lähtiessämme illalla meri oli lähes tyyni, mutta yön kuluessa tuuli alkoi jälleen nousta, ja aamuun mennessä vasta seuraavaksi iltapäiväksi ennustettu 35 solmun keli oli saavuttanut meidät. Pekka oli niin turhautunut jatkuvasta kovasta vastatuulesta, että pysyi raivoissaan ruorissa koko legin ajan eli lähes vuorokauden. Saavuimme Port Saundersin kalasatamaan seuraavana iltapäivänä litimärkinä ja väsyneinä.


Nyt meillä on pitkästä aikaa kaikki mukavuudet käytössämme eli suihku, pesukone, ja kuivatusrumpu kalasatamassa ja kylillä ruokakauppa, alko, kirjasto, posti, parturi,jne. Paikalliset kalastajat pitävät meidät ruoassa eli joka päivä, kun Pekka lähtee hoitamaan asioita, hän palaa mukanaan milloin turska, milloin katkarapuja, milloin taas hirvenlihaa. Saimme hoidettua myös uuden hydraulipumpun toimittamisen Port Saundersiin, joten täältä eteenpäin purjehdus tulee olemaan huomattavasti helpompaa. Tosin sää ei näytä kovinkaan lupaavalta; seuraavaksi pariksi päiväksi rannikolle on luvassa tuulta 45 solmua ja merelle vastaavasti 35 solmua. Seuraavan viikon kuluessa ylitsemme pitäisi kulkea viisi matalaa, joiden aikana tuulen voimakkuus vaihtelisi 25 ja 45 solmun välillä, ja vallitseva tuulen suunta tietysti lounas. Onneksi meillä ei edelleenkään ole kiire mihinkään!

26. syyskuuta 2010

Red Bay

51º42.82' N, 56º26.62' W


Tilanne ei suinkaan rauhoittunut seuraavaan päivään mennessä, vaan kesti lähes viikon ennen kuin tuuli oli pudonnut normaaliin lukemiin ja meri tasoittunut. Kallistelimme laiturissa vielä usean päivän ajan Igorin jälkeen, mutta onneksemme meillä ei ollut enää kiire mihinkään.
Tutustuimme St. Lewisissa paikallisen kyläkauppiaan perheeseen. Isä René auttoi Pekkaa tilaamaan uuden pumpun Newfoundlandista toimitettavaksi johonkin, vielä tuntemattomaan satamaan seuraavan viikon kuluessa, ja Riitta sai päivitettyä blogit hyödyntämällä heidän langatonta nettiyhteyttään. Koko perhe eli Brenda, René ja pojat Cody ja Noah tulivat käväisemaan veneellä vielä ennen lähtöämme, ja lupasimme pitää yhteyttä tulevaisuudessakin.


Irrotimme köydet turvasatamamme laiturista aamuhämärissä 26. päivä ja suuntasimme keulan vihdoinkin kohti Newfoundlandia. Koska olimme kyllästyneet öisiin ruorivuoroihin ja päättäneet tehdä vain päiväpurjehduksia nyt kun se oli vihdoin mahdollista, tarkoituksemme oli pysähtyä yöksi Newfoundlandin luoteiskulmassa olevaan Cooks Harbouriin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko aamupäivän, ja noin 15 - 20 solmun sivumyötäinen vei meitä mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa tuuli kuitenkin voimistui, ja sen suunta muuttui meille aina vain epäedullisemmaksi. Ylittäessämme Labradorin ja Newfoundlandin välissä olevaa Belle Straitia, jouduimme jälleen puskemaan väkisin vasten tuulta ja murtuvia aaltoja. Lähestyessämme Cooks Harbouria, tuuli oli ehtinyt nousta jo 30 solmun lukemiin, ja rannan läheisyydessä ja ympäröivillä matalikoilla aallokko ja tyrskyt repivät merenpinnan valkoiseksi kuohuksi. Varsinainen ongelma syntyi kuitenkin vasta silloin, kun Cooks Harbourin edustalla karttaohjelmamme ohjasi meidät suoraan päin väylän reunassa olevaa saarta. Tällä kertaa ei datumin muuttaminenkaan auttanut asiaa, ja virhe näytti olevan lähes puoli mailia. Normaalitilanteessa tämä ei olisi ollut ongelma, vaan olisimme vain käyttäneet silmiämme ja suomalaista talonpoikaisjärkeä, mutta koska meillä ei ole tältä alueelta paperikarttoja käytössämme, ja kylään johtava väylä oli kapea, mutkainen ja tyrskyjen peitossa, päätimme jatkaa matkaa seuraavaan mahdolliseen satamapaikkaan. Lähdimme siis ylittämään uudestaan Belle Straitia, koska lähin tuuleen nähden suojainen ankkurilahti löytyi Labradorin puolelta. Hyvistä aikeistamme huolimatta, olimme siis taas kerran möyryävällä merellä pilkkopimeässä, mutta onneksi Red Bayn lahteen oli matkaa vajaa 30 merimailia.


Pudotimme ankkurin Red Bayn Western Armiin puoliltaöin ja pitkän päivän väsyttämänä menimme saman tien nukkumaan. Vasta seuraavana aamuna totesimme, että jaoimme ankkurilahden yksinäisen belugan (ent. maitovalas) kanssa. Valas sukelteli Sareman lähistöllä koko aamupäivän ja siirtyi vähitellen lähemmäs tekemään tuttavuutta kanssamme. Kun lähdimme rannalle, valas tuli mukaan uiden aivan jollamme vieressä. Jouduimme sammuttamaan perämoottorin siinä vaiheessa, kun valas asettui jollan alle, ja pelkäsimme sen satuttavan itsensä potkuriin. Otimme nyt airot esille ja yritimme soutaa, mutta sekin oli hankalaa, koska ystävällinen valas oli jatkuvasti airojen tiellä. Tässä vaiheessa ainoa järkevä keino oli turvautua harhautukseen. Valas teki silloin tällöin kierroksen jollan ympäri, ja kun se oli noin 10 metrin päässä jollasta, Pekka käynnisti nopeasti perämoottorin, ja lähdimme ajamaan kovaa vauhtia kohti rantaa. Näimme, kun valas nosti päänsä vedestä selvästi hämmästyneenä ja ampaisi saman tien peräämme. Vauhtimme oli kuitenkin sille liikaa, eikä se saavuttanut meitä ennen kuin lähellä rantaa jouduttuamme hiljentämään vauhtia mahdollisten kivien takia. Se luopui seurastamme vasta tultuamme matalaan rantaveteen. Palattuamme veneelle, valas ilmestyi välittömästi paikalle ja uiskenteli jollamme ympärillä selvästi iloissaan nähdessään meidät jälleen.


Kun meidän oli aika jatkaa matkaa, valas tuli auttamaan meitä ankkurin nostossa ja saattoi meidät sitten lahden suulle asti. Pelkäsimme sen seuraavan meitä merelle, mutta jonkin ajan kuluttua sitä ei enää näkynyt veneemme kyljellä eli se oli ilmeisesti palannut kotilahteensa. Emme ole milloinkaan kokeneet mitään vastaavaa pitkän purjehduksemme aikana, ja tämä pieni, ystävällinen valas tulee aina säilymään mielissämme.

22. syyskuuta 2010

Igorin jälkeen


Tuuli jatkoi nousuaan eilisen iltapäivän kuluessa, ja illalla alkoi sade, joka pimensi jo ennestäänkin harmaan maiseman. Ilmapuntarin lukema putosi 980 mbariin, ja tuulen voimakkuus pysytteli 55 km/h ja 90 km/h välillä läpi yön. Pienen satamalahtemme pinta nousi lyhyessä ajassa kuohupäille, jotka hakkasivat Sareman kylkeä ja yhdessä tuulen kanssa kallistelivat sitä laiturissa niin, ettei pöydillä tahtonut pysy mikään.
Yö kului edellistä huomattavasti rauhattomammin myrskyn äänien ja veneen kallistelun pitäessä meitä aika ajoin hereillä. Olimme tehneet yhteistyö- ja avunantosopimuksen samaan laituriin tulleen newfoundlandilaisen kalastusaluksen miehistön kanssa, mutta onneksemme sopimukseen ei tarvinnut turvautua.


Nyt aamulla maisema on kuin puhtaaksi pyyhkäisty. Sinisellä taivaalla ei näy pilven pilveä, vain kirkkaasti paistava aurinko, mutta tuuli jatkaa puhaltamistaan, ja lahden pinta on edelleen valkoisenaan kuohupäistä. Oletamme tilanteen rauhoittuvan huomiseen mennessä, mutta me jatkamme matkaa Newfoundlandin puolelle vasta muutaman päivän kuluttua, kun ulkopuolella oleva merikin on ehtinyt tasoittua.