30. elokuuta 2010

Peel Sound

72º 43.78’ N, 95º 43.73’ W


Larsen Soundin ja Franklin Straitin itäreunassa oli jäätön reitti, eikä keskellä väylääkään ollut enää kuin isoja lohkareita vanhaa jäätä. Meidän täytyi vastatuulen takia luovia väylää edestakaisin ja jouduimme näin väylän keskellä olevien jäiden joukkoon. Päivällä jäiden väistely oli helppoa, mutta yöllä se vaati erityistä tarkkaavaisuutta ja vähintäänkin kaksi silmäparia. Osuimme yhteen lohkareeseen, joka onneksemme ei ollut kovin suuri. Ääntä törmäyksestä kyllä lähti, ja tuntui kuin vene hajoaisi siihen paikkaan. Onneksi emme ole liikkeellä nykyaikaisella lasikuituveneellä!


Tuuli on valitettavasti jatkuvasti pohjoisesta, vaikkakaan tämä ei tullut meille yllätyksenä. Kymmenien vuosien aikana kerätyt tuulitiedot näyttävät kesällä ainoastaan pohjoisen puoleisia tuulia tälle alueelle. Vaikka purjeveneellä liikummekin, joudumme käyttämään paljon moottoria, jotta pääsisimme ylipäänsä eteenpäin. Pelkällä tuulivoimalla edettäessä, väylän purjehtimiseen ei yksi kausi riittäisi. Jääkartat näyttävät armottomasti, että oikotiemme Bellot Straitin itäpää on edelleen jäiden tukkima. Olemme nyt matkalla Somerset Islandin ympäri Peel Soundin kautta Barrow Straitiin. Vastatuuli on ollut jatkuvasti 15 - 25 solmua, mikä yhdessä virtausten kanssa tekee menosta kuoppaista.
Kuulimme Peteriltä, että ranskalainen extreme-matkaaja Mathieu Bonnier on matkalla koiransa Ticon kanssa soutuveneellä Grönlannista Cambridge Bayhin (http://www.expeditiontico.com). Mathieu kutsui meitä VHF:llä Tasmania Islandin eteläpuolella Franklin Straitissa, josta otimme hänet kyytiin. Vietimme mukavan parituntisen vaihtamalla väylä-tietoja ja kuuntelemalla Mathieun kertomuksia hänen ihmeellisistä matkoistaan. Etenimme hitaasti koko lounaan ajan hinaten perässämme Mathieun soutuvenettä. Noin 12 mailia etelämpänä Mathieu laskeutui takaisin veneeseensä ja jatkoi työlästä matkaansa kohti Cambridge Bayta.


Myös me olemme jatkaneet työläästi eteenpäin. Aurinko häipyi pian pilvien taakse, ja me etenimme hitaasti luovimalla sankassa sumussa Franklin Straitia ja Peel Soundia laidasta laitaan. Päästyämme aamulla Otrick ja Barth -saarten ja Somerset -saaren väliseen salmeen, sumu viimein hälveni ja aurinko valaisi maiseman. Näimme nyt ensimmäistä kertaa rannan, joka jylhyydessään toi mieleemme Alaskan. Moottoroidessamme rannan tuntumassa, Riitta kiikaroi kallioisia rinteitä ja näki jääkarhun. Etäisyys oli valitettavasti liian pitkä, jotta olisimme saaneet kunnollisia kuvia, mutta muistikuvia kertyi sen sijaan runsaasti.


Joudumme pysähtymään matkan varrella, mahdollisesti Erebus Bayssa, koska sisimmäisen keulavantin rullafokka romahti alas kesken halssinvaihdon. Mastosta täytyy hakea profurlin nostolaakeri, eikä kumpaakaan meistä kiinnosta mennä sinne merellä. Neuvottelut siitä, kumpi on se onnekas, joka nostetaan ankkuripaikassa mastonhuippuun, ovat vielä kesken.

27. elokuuta 2010

James Ross Strait

69º44.90' N, 96º01.22' W

Sekä Grib Filesin että Peterin antama eilinen tuuliennuste oli 25 solmua luoteesta yöksi ja sen jälkeen heikkenevää tuulta pohjoisesta, myöhemmin koillisesta. Eilinen jääkartta taas kertoi, että koko väylä on auki itäreunasta. James Ross Straitin länsipuolella sinisellä 1/10 -alueella on isommista jäistä varoittava symboli, joka merkitsee ”bergy bits” eli suuria lohkareita vanhaa jäätä, joita on syytä ehdottomasti välttää.


Larsen Soundin jääalueen itäisin kohta on 15 mailia Boothia Peninsulasta ja liikkeessä meistä poispäin lounaaseen. Bellot Strait työntää edelleen jonkin verran jäitä Peel Soundin puolelle, mutta niistä ei toivottavasti ole sanottavaa haittaa. Bellot Straitin itäpää, Prince Regent Inlet, sen sijaan on edelleen tukossa, joten Bellot Straitin kautta meno voidaan unohtaa.
Lähdimme Gjöa Havenista 26.8. klo 20.00. Kaikki lahdella ankkurissa olleet neljä venettä lähtivät samana päivänä, toiset länteen, me kohti pohjoista. Ensimmäisen yön ja aamun aikana tuuli on ollut 10-15 solmua vastaista. Olemme moottoripurjehtineet tähän asti ja joudumme luultavasti jatkamaan näin koko Peel Soundin matkan aina Barrow Straitiin saakka. Olemme edenneet James Ross Straitin kovissa virtauksissa välillä jopa yli 8 solmua. Virtausten nostattama aallokko on matalissa paikoissa toisinaan hyvinkin reipasta. Olemme onneksi tulossa väljemmille vesille nyt, kun virtaus on kääntymässä vastaiseksi.



Tapahtumia matkan varrelta: Gjöa Havenissa sytyttämämme ja siellä hyvin toiminut kamiina sammui yöllä halssin vaihdon yhteydessä, paukahti pari kertaa ja täytti veneen kitkerällä savulla. Luotettava webastomme sai takaisin vanhan tehtävänsä, ja kamiina saa jäädä toistaiseksi seinäkoristeeksi. Muutama tunti sitten autopilottimme päätti ryhtyä ohjaamaan Saremaa takaisin Gjöa Haveniin. Aikamme ihmeteltyämme totesimme, että se temppuilee vain Navigation-moodissa, siis silloin kun se ohjaa reittipisteeseen, mutta suostuu toimimaan keulasuunnalla eli Headingillä, näin ainakin toistaiseksi.

25. elokuuta 2010

Edelleen Gjöa Havenissa


Olemme edelleen ankkurissa Gjöa Havenin lahdella. Eilinen jää- ja sääkarttojen tutkiminen ja keskustelu Peterin kanssa johti ratkaisuun pysyä täällä odottelemassa parempaa keliä. Jäät ovat tällä hetkellä irti Boothia Peninsulasta, mutta tuuli tulee olemaan 25 solmua pohjoisesta, jopa hiukan luoteestakin, useamman päivän ajan. Se saattaa ajaa jäitä taas itään ja tukkia reitin. Tiedämme, kuinka nopeasti jäät voivat liikkua, eikä meillä ole pienintäkään halua jäädä niiden alle. Lisäksi Bellot Straitin itäpää on edelleen tukossa, ja Prince Regent Inletin koillistuulet työntävät jäitä jatkuvasti salmeen, mistä vuorovesi työntää niitä pitkälle Peel Soundiin. Moottorointi jäiden joukossa 25 solmun täysvastaisessa ei oikein kiinnosta, jos ei ole aivan pakko, eikä pakkoa ole näkyvissä vielä pitkään aikaan. Selvää on, että jäät sulavat vielä ainakin pari viikkoa, ja tilanne paranee.


Onnetonta on se, että uusi autopilotin pumppu olisi ollut täällä eilen, jos olisimme sen aikanaan tilanneet. Oletimme kuitenkin silloin, että pääsemme jatkamaan Gjoa Havenista lähes saman tien, emmekä halunneet jäädä odottelemaan pumppua. Autopilotti on testattu eilen ja se toimii. Polttoainesuodattimet on myös vaihdettu. Aikanaan Havaijilta saamamme likainen polttoaine näkyy vielä suodattimissa, mutta tilanne paranee joka vaihdon jälkeen. Olemme nyt 1000 polttoainelitran vaihtojaksossa.
Ruotsalainen Ariel 4 kuuden hengen miehistöineen saapui eilen ennen puolta päivää. Ruotsalainen Anna kahden hengen miehistöllä saapui eilen iltapäivällä ja puolalainen Solanas myöhemmin illalla. Lahdella on todennäköisesti ensimmäistä kertaa kaikkiaan neljä purjevenettä yhtä aikaa, ja pohjoismaat ovat vahvasti edustettuina.


Kävimme tutustumassa kunnantalolla Gjoa Havenin historiaan. Pormestarikin tuli kättelemään ja toivottamaan meidät tervetulleiksi. Kylällä järjestetään nyt parhaaseen sesonkiaikaan kaikenlaisia tapahtumia. Tänään taiteilija Tookie Pootoogook valmistaa kaiverrustöitä, ja Satii Gustaw neuloo lapasia ja hattuja. Huomenna pitäisi kaupungintalolla olla laajempikin kaiverrustöiden näyttely, mutta jätämme sen mielihyvin väliin, jos vaihtoehtona on päästä jatkamaan matkaa.
Illalla on taas jää- ja sääistuntojen aika. Odotamme kärsimättöminä uutta tietoa ja olemme valmiina lähtöön heti, kun kunnon sääikkuna aukeaa.

24. elokuuta 2010

Gjöa Haven

68º37.68´ N, 95º52.88´ W

Saavuimme Gjöa Haveniin 22.8. illalla. Ihmettelimme, miten ihmeessä Amundsen oli onnistunut löytämään näin suojaisan lahden. Sitä ei havainnut kuin vasta aivan lahden suulla. Meidän suunnistustamme tietysti auttoivat sekä rannalla oleva kylä että suuret polttoainetankit.
Englantilainen Young Larry, kaunis, vanhoin piirustuksin tehty 44-jalkainen teräsjooli, oli saapunut edellisenä iltana ja saimme heiltä heti paikallisinformaatiota. Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme tutustumaan kylään. Kunnanvirasto on yhdistetty hallintorakennus, oikeusistuin ja museo. Kauppa on aivan vieressämme, ja hotelli nettiyhteyksineen muutaman sadan metrin päässä. Toisella puolella lahtea oleva Amudsenin tutkimustukikohdan paikalle tehty muistomerkki näkyy veneellemme.


Tulomme osui sopivasti Amundsenin kunniaksi järjestettyihin juhlallisuuksiin, jotka pidettiin iltapäivällä Amudsenin muistomerkillä. Siellä pidettiin puheita englanniksi, jotka tulkattiin inuinnaqtuniksi ja päinvastoin. Norjaa edusti suurlähettiläs avustajineen, Kanadan hallitusta ympäristöministeriön edustaja, Nunavutia alueen kansanedustaja, ja Gjöa Havenin pormestari toimi tapahtuman seremoniamestarina. Upouusiin lipputankoihin nostettiin Norjan ja Kanadan liput ja viereen Nunavutin ja Gjöa Havenin liput. Lähes koko kylän väki oli paikalla ja tietysti me kaikki kuusi purjehtijaa.
Kävimme vielä illalla tutustumassa Young Larryyn ja vaihtamassa tietoja ja kokemuksia. Young Larry lähti aamulla, koska Simpson Straitin kapeikoissa on hyvä olla päivänvalossa. Heillä on vain paperikartat. Kippari Andrew kertoi ostaneensa koko maapallon elektronisen kartaston ja havainneensa vasta matkalla, että siitä puuttuu Gjöa Haven - Cambridge Bay väli kokonaan. Me havaitsimme sen jo aikaisemmin ja ostimme puuttuvan osan erikseen.


Saimme Eskolta viimeisen jääkartan, joka näytti huolestuttavalta. Vihreä, meille todennäköisesti liian tiukka jääalue, on siirtynyt kulmastaan kiinni Boothia Peninsulaan noin 100 mailia pohjoiseen meistä ja sen eteläpuolikin Larsen Soundissa on liikkumassa itään. Kartan ilmestymisen aikoihin jäävapaa väli oli enää 15 mailia. Radiokeskustelu Peterin kanssa vahvisti asian. Lisäksi seuraavaksi yöksi oli luvassa pohjoistuulta 25 solmua. Se todennäköisesti työntää jäät isommaltakin alueelta kiinni Boothia Peninsulaan. Siitä eteenpäin on luvassa koillistuulta ja sen jälkeen tyyntä.


Pysymme Gjöa Havenissa toistaiseksi ja seuraamme tarkasti jäätilanteen kehittymistä. Prince Regent Inletin tuuliennuste on toisaalta suosiollinen. Sen pitäisi työntää jäät lahden pohjukkaan, ja silloin Bellot Strait olisi auki. Onneksi talvi ei ole tulossa vielä pitkään aikaan. Jäät sulavat vielä kuukauden verran. Meidän kannaltamme tilanteen pitäisi siis parantua, kunhan kärsivällisyytemme vain riittää.

22. elokuuta 2010

Simpson Strait

68º33.18´ N, 97º30.08´ W


Tulimme Requisite Channelin saariston läpi ilman ongelmia ja olemme nyt Simpson Straitissa, King William Islandin ja mantereen välisessä salmessa. Purjehdus Turun saaristossa tulee helposti mieleen. Linjatauluja on parin mailin välein, ja käännöksissä on syytä olla tarkkana. Uusi C-map on ilahduttavan tarkka, mutta olemme silti jatkuvasti seuranneet etenemistämme paperikartalta ja tehneet etäisyysmittauksia tutkalla, paperikartalla ja C-mapilla. Jo nyt tiedämme, että Gjöa Havenin paperikartta on eri datumissa, mutta eksymisen mahdollisuus on lähes olematon. Sää on ollut kohtuullisen suosiollinen, vaikka aurinkoa onkin nähty vain pilviverhon takaa. Ennustettu sumu kuitenkin hälveni, ja vaatimaton tuulikin on pohjoisessa ennustetun idän sijasta. Autopilottimme toimii nyt moitteettomasti, toivottavasti loppuun saakka.
Olemme Gjöa Havenissa illalla. Siellä saattaa olla ruuhkaa, sillä norjalaisen RX2:n olisi pitänyt ehtiä sinne myöhään eilen, ja Peterin radionetin mukaan idästä lähtenyt Young Larry on saapunut lahteen viime yönä. Eilen varmistui, että idästä tulee ainakin neljä venettä, Young Larry ja Ariel 4, jotka ovat olleet aikaisemminkin tiedossamme, ja niiden lisäksi ruotsalainen Anna ja puolalainen Solanas.


Jäätilanne on alituisen kiinnostuksen kohteena. Se muuttuu jatkuvasti, ja meidän kannaltamme onneksi vain parempaan suuntaan. Idästä saapuvat veneet ovat tulleet Lancaster Soundin ja Peel Soundin kautta. Vain Bellot Straitin itäpuolinen Prince Regent Inlet on edelleen tukossa. Canadian Ice Service toimittaa uuden jääkartan päivittäin, ja perustamme suunnitelmamme sen varaan. Värillistä karttaa on helppo lukea: valkoinen on täysin jäätöntä; sininen 1/10 eli 10 % jään peittämä; vihreä 1-3/10; keltainen 4-6/10; oranssi 7-8/10 ja punainen 9-10/10 jään peitossa. Lisäksi kartta sisältää tiedot jään laadusta, koosta ja paksuudesta. Me voimme kulkea sinisellä merkityllä alueella varmuudella ja vihreällä, jos olemme erityisen tarkkoina. Muun värisiä alueita pyrimme kaikin tavoin välttämään. Suunnitelmiimme vaikuttavat myös ennustettu tuulen suunta ja sen voimakkuus. Matkaa Gjoa Havenista Bellot Straitiin on noin 200 mailia, siis noin kaksi vuorokautta. Menisimme mieluiten Bellot Straitin kautta, mutta jos sen itäpää ei aukea ajoissa, joudumme kiertämään Somerset Islandin ympäri. Matkaa tulee tällöin lisää tosin vain vuorokauden verran.


Gjoa Havenin jälkeinen osuus tulee olemaan kiinnostava useammassakin mielessä. Edetessämme yhä enemmän pohjoiseen, odotamme luonnon ja ympäristön antavan meille huomattavasti enemmän kuin mitä tähän mennessä olemme saaneet. Toivomme myös, ettei jäätilanne ainakaan huononisi, sillä vaikka tilanne näyttää tällä hetkellä hyvältä, väärästä suunnasta puhaltavat tuulet voivat muuttaa sen muutamassa hetkessä aivan toiseksi. Jatkamme matkaa Gjöa Havenista todennäköisesti tiistaina, ja hyvällä onnella ja sopivan suuntaisilla tuulilla jäät ovat saattaneet väistyä reitiltämme kokonaan, ja pääsemme läpi Bellot Straitista suunnitelmiemme mukaisesti.

21. elokuuta 2010

Queen Maud Gulf

68º25.00´ N, 102º40.53´ W


Viivyimme Cambridge Bayssa perjantaihin saakka. Samassa laiturissa olleet hinaaja ja RX2 lähtivät jo torstaina, ja jäimme laituriin yksin. Ennen lähtöä norjalaiset kävivät vielä juttelemassa ja kävimme yhdessä läpi heillä olevat sää- ja jäätiedot. Sää- ja jääguru Peterkin käväisi tuomassa viimeisimmät kartat. Hän lupasi myös lähettää jääkarttoja tarvittaessa emailina. Karttojen ja keskustelujen perusteella näyttää siltä, että Larsen Sound ja Franklin Strait ovat aukeamassa muutaman päivän sisään, mutta Bellot Straitin itäpää, Prince Regent Inlet, on vielä vahvasti jäässä itätuulista johtuen. Jäät sulavat kuitenkin kovaa vauhtia, ja itäpääkin saattaa olla jo auki siihen mennessä, kun jatkamme matkaa Gjoa Havenista eteenpäin.


Hoidimme Cambridge Bayssä tarvittavat ostokset, kuvien lataamisen blogeihin ja polttoainetäydennyksen. Dieselin hintakaan ei paikan syrjäisestä sijainnista huolimatta ollut vallan hirveä: 1,30 Kanadan dollaria litra. Vettä emme saaneet laiturilta, koska maa on ikiroudassa ja maanpinnalla pakkasta enimmän aikaa. Minkäänlaisia putkistoja ei siis ole. Vesi tuodaan taloihin tankkiautoilla, ja niin mekin olisimme sitä varmasti saaneet, mutta jatkamme tuttuun tapaan vesikoneen käyttöä.
Lähdimme perjantaiaamuna liikkeelle kovassa pohjoistuulessa saadaksemme kerrankin oikeansuuntaisesta tuulesta apua etenemiseen. Heti alussa havaitsimme, ettei autopilotti suostunut ohjaamaan. Siispä takaisin, mutta tällä kertaa ankkuriin samaan lahteen, jossa makaa Amundsenin vuonna 1917 rakennetun Maud-laivan hylky. Se upposi vuonna 1930 toimittuaan viimeiset vuodet Hudson Bay Companyn kelluvana varastona. Ankkurointimme aiheutti todennäköisesti myös harvinaisen haverin. Lahden toista puolta käytetään vesitasojen kiitoratana, ja näimme kuinka kone lähti peruuttamaan meitä kohti noustakseen ilmaan vastatuuleen. Pilotti ei todennäköisesti ollut koskaan aikaisemmin nähnyt purjevenettä lahdella, joten ohittaessaan meidät hän katseli kiinnostuneena venettämme ohjaamon avoimesta ikkunasta, kunnes kone jysähti karille niin, että ponttoonin kappaleet lentelivät ilmassa. Hetken hämmennyksen jälkeen kone kuitenkin otti nopeutta ja nousi taivaalle. Ilmeisesti karilleajosta ei aiheutunut ylipääsemättömiä ongelmia.


Käytimme koko aamupäivän autopilottiongelman selvittämiseen. Syitä sen käyttäytymiseen oli harmittavan useita. Kaikki oli ollut kunnossa tullessamme Cambridge Bayhin, emmekä olleet tehneet mitään muutoksia asetuksiin. Erona tuloomme nähden oli, että tuuli oli nyt huomattavasti kovempi ja vaati autopilotilta enemmän, kuin mihin vanha pumppu pystyi. Lähdimme matkaan myös eri halssilla, ja teräsrungon vaikutus magneettikenttään oli näin suurempi, fluxgate-kompassi oli vielä kytkettynä autopilottiin ja GPS oli magneettisen suunnan puolella. Tämän lisäksi vanhan varapumpun sähköliittimet eivät näyttäneet kovin terveiltä. Teimme kaiken voitavan ja olimme iltapäivällä valmiit uuteen yritykseen.
Alkumatkan etenimme hieman mutkitellen, mutta pienten säätöjen jälkeen laitteet näyttävät taas toimivan. Alussa tuulta oli mukavasti, mutta yöllä tuuli kääntyi ennusteen mukaan vastaiseksi ja jäi 15 solmuun. Saaret ja jäät estävät onneksi aallokon muodostumisen, joten pääsemme etenemään melko vaivattomasti. Peterin jäätietojen mukaan jäät ovat tulleet etelämmäs, mutta eivät vielä Jenny Lind saaren eteläpuolelle. Näimme tutkassa jäitä melko tarkkaan Peterin antamassa paikassa, ja käännyimme pois niiden alta hieman etelämmäs, varsinkin kun tuuli olisi pakottanut ottamaan 10 mailin luovin pohjoiseen normaalireitillä pysyäksemme. Nyt tuulikulma on hiukan kohentunut, ja etenemme kohti seuraavaa reittipistettä eli Requisite Channelin alkupäätä.
Nykyisellä vauhdilla saavumme Simpson Straitin kapeikkoihin aamuyöllä ja lauantaina illansuussa Gjoa Haveniin, jonne jäämme siihen asti, kunnes jäätilanne mahdollistaa matkamme jatkumisen.

18. elokuuta 2010

Cambridge Bay

69º06.832´ N, 105º03.619´ W


Saavuimme hyvän sään siivittämänä Cambridge Bayhin yli puoli vuorokautta arvioitua nopeammin. Kylän laiturissa oli iso hinaaja ja L:n sisäpuolella RX2, norjalainen purjevene, jonka näimme jo Nomessa. Sovitimme itsemme poikittain laiturin päätyyn hinaajan taakse. Poliisi tuli heti kyselemään passejamme ja tarjoamaan apuaan. Koko ajan kulkee väkeä jutustelemassa ja valokuvaamassa veneitä. Päivittäinen radionettimme toimii edelleen. Peter Semotiuk kertoi nähneensä saapumisemme ja sanoi poikkeavansa laiturilla illemmalla tuomassa jääinformaatiota RX2:lle. Keskusteluissa on käynyt ilmi, että jäitä on vielä tällä hetkellä liikaa, ja ne ovat reippaassa liikkeessä.


Loppuviikolla on kuitenkin odotettavissa muutaman, ehkä jopa neljän päivän suotuisa jakso tuulien suhteen. Olemme valmiit jatkamaan matkaa Gjoa Haveniin huomisen tankkauksen ja konehuoneen huollon jälkeen. Toivomme saavamme vielä ennen lähtöä Peteriltä viimeisimmät jääkartat yhdistettynä parin seuraavan päivän sääennusteeseen.
Idästä on tulossa ainakin neljä venettä; englantilainen, kaksi ruotsalaista ja puolalainen. Kaikki ovat lähteneet tänään Lancaster Soundia pitkin kohti Peel Soundia. Seuraamme mielenkiinnolla veneiden etenemistä, koska tulemme käyttämään osittain samaa reittiä, vaikkakin vastakkaiseen suuntaan.

17. elokuuta 2010

Coronation Gulf

68º34.22´ N, 109º48.51´ W


Moottoroimme parhaillaan mantereen ja Victoria Islandin välisiä vesiä. Tuuli, jonka olisi pitänyt olla vastaista, on luojan kiitos loistanut poissaolollaan. Optimisteina pidämme kuitenkin purjeita ylhäällä. Aurinko paistaa nyt pilvettömältä taivaalta, ja kannella on lähes shortsikeli.
Ympärillämme oleva maisema on ruskeaa ja kuollutta. Kasvillisuutta ei näy missään, eikä kaikuluotaimen mukaan kalaakaan vesissä juuri näytä olevan. Matkan aikana olemme tehneet vain yhden valashavainnon, matkalla Demarcation Baysta Tuktoyaktukiin. Napapiirin pohjoispuolinen luonto on ollut meille toistaiseksi suuri pettymys. Meidän tulee helposti vertailtua ympärillämme olevaa karua maisemaa eteläiseen Alaskaan, jonka lähes ylitsepursuavasta luonnosta saimme onneksemme nauttia kolmena purjehduskautena.
Tuktoyaktukin sisäänajossa tapahtuneen hämmingin takia olemme tarkistaneet kartan paikkansapitävyyttä muutaman matkalla ohitetun merimerkin ja lentomajakan avulla. Olemme nyt ilahduttavasti oikeassa datumissa. Tutkiessamme tarkemmin Gjoa Havenin ja Bellot Straitin karttoja havaitsimme, että jotkut kartat ovat eri datumissa (NAD27), ja karttojen tarkkuuden kerrotaan olevan noin 0,5 mailia. Aloitimme tutkaetäisyysmittaukset tullessamme Victoria Islandin ja mantereen väliin, ja jatkamme niitä Lancaster Soundiin saakka. Tutkan antamaan etäisyyteen kun voi aina luottaa, toisin kuin suuntaan.


Päivittäinen radioyhteys Peter Semotiukiin Cambridge Bayssa pitää meidät ajan tasalla. Norjalainen RX2 on saapunut sinne eilen ja jatkaa matkaa ehkä torstaina. Kolme venettä, kaksi purjevenettä ja yksi moottorivene, on tällä hetkellä odottamassa Erebus Bayssa Peel Soundin aukeamista.
Bellot Straitin virtaukset tulevat vaatimaan erityistä huomiota. Virtaus voi olla pahimmillaan 8 solmua, joka yhdessä virran mukana kulkevien jäiden kanssa saattaa tehdä läpimenosta hankalan. Ohjeen mukaan virtaus kääntyy itään 2 tuntia ennen Fort Rossin eli itäpään alavettä. Se ei oikein vaikuta johdonmukaiselta, mutta uskottavahan se on. Salmi on vain noin 20 mailia pitkä, tosin riippuen siitä, miten se mitataan. Myötävirrassa läpimenon voisi kuvitella vievän 3 tuntia, siis alle puolet vuoroveden syklistä. Asiasta on haastateltava vielä paikallisia asiantuntijoita Cambridge Bayssa ollessamme.
Tämän päivän tiedon mukaan Peel Sound on sulamassa nopeasti, mutta tuulen vaikutusta jäätilanteeseen ei luonnollisestikaan vielä tiedetä. Arktinen korkeapaine on kuitenkin asettumassa, mikä yleensä tietää hyvää reitin aukeamiselle ja hidastaa jäiden liikkeitä tai ehkä oikeammin sanottuna tekee jäiden liikkeet johdonmukaisemmiksi.
Elämme uskossa, että väylä aukeaa ja pääsemme sen läpi. Vaikka eteläisen Alaskan luonto nykyiseen tyhjyyteen verrattuna onkin ollut viime aikoina usein mielessämme, 3000 mailia takaisinpäin olisi kuitenkin se huonompi vaihtoehto.

15. elokuuta 2010

Amundsen Gulf

69º51.854´ N, 121º02.330´ W


Lähdimme Tuktoyaktukista perjantaina aamupäivällä paksussa sumussa. Käytimme elektronisen kartan vanhaa tulojälkeä hyväksemme ja ajoimme taas näytöllä saarten, riuttojen ja poijujen yli tällä kertaa kuitenkaan enempiä jännittämättä. Näkyvyys koheni aika-ajoin niin, että pystyimme varmistamaan myös poijujen avulla olevamme reitillä. Alkumatkan muutamaksi tunniksi saimme tuulta purjehtimiseen saakka. Sääennuste toteutui kuitenkin, ja tuuli muuttui kevyeksi eli käytännössä loppui täysin.
Cape Bathurstin kohdalla Beaufortinmeri muuttuu huomattavasti syvemmäksi Amundseninlahdeksi. Aallokko muuttui heti miellyttävämmäksi, ja virtaukset loppuivat lähes kokonaan. Olemme olleet umpisumussa noin puolet matkasta, mutta aamu-/iltaruskojakin olemme saaneet ihailla. Parhaillaan eli sunnuntai-iltana paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, ja ilmapuntarin lukema on 1031 mbar. Sääennusteen mukaan näin pitäisi jatkua huomiseen iltapäivään saakka.


Eilen lounaan aikaan ihmettelimme tutkaan ilmestynyttä kaikua. Juuri ohittamamme tutkamajakka oli tullut uudestaan näkyviin. Syyksi paljastui autopilotin pumpun rikkoutuminen, ja olimme menossa takaisin tulosuuntaan. Onneksi varalla oleva vanha mutta toimiva pumppu oli helppo kytkeä käyttöön vain kaapeleita vaihtamalla. Yritämme kuitenkin tilata uuden pumpun Gjoa Haveniin, vaikka se vaikuttaakin aikataulun vuoksi hankalalta. Luultavimmin joudumme ottamaan riskin ja jatkamaan vanhalla pumpulla ainakin Baffin Bayhin saakka. Uuden pumpun voi tilata Grönlantiin, ja siellä voisi toimitusta odotellakin muutaman päivän. Tältä puolen Lancaster Soundia on lähdettävä silloin, kun reitti on auki, oli pumppu sitten uusi tai vanha.
Tämä vuosi voitaisiin kaiken kaikkiaan ristiä Sareman Pumppujen Vuodeksi. Sewardissa uusimme pilssipumput, Kodiakissa pääkoneen syöttöpumpun, suihkualtaan pumppu korjattiin matkalla, Demarcation Bayssä uusimme pääkoneen merivesipumpun ja korjasimme juomavesipumpun. Vain WC:n pumppu on vielä korjaamatta, mutta onneksi siihenkin on olemassa varaosa.
Emme saaneet juomavettä Tuktoyaktukista, joten olemme siirtyneet vesikoneen ahkeraan käyttöön. Kolme tuntia päivässä riittää jopa lisäämään vesimäärää, ja koska kone on käytössä tuulettomalla merellä, ei sähkön loppumisestakaan tarvitse olla huolissaan.
Tämän vuorokauden kuluessa tulemme olemaan tasan puolivälissä matkallamme Sewardista Halifaxiin. Lokiin on kertynyt noin 3.200 merimailia, ja matkaa Halifaxiin on samat 3.200 mailia. Puolimatkan juhlallisuudet vietetään Saremalla tänä iltana klo 21.00 paikallista aikaa. Toivotamme kaikki ystävät ja tuttavat tervetulleiksi!

12. elokuuta 2010

Tuktoyaktuk

69º27.064´ N, 133º01.579´ W


Viivyimme Demarcation Bayssa kaikkiaan kolme yötä kovan tuulen ja muutenkin surkean kelin vuoksi. Jatkoimme matkaa sunnuntaina, jolloin sumu oli hälvennyt ja sade lakannut. Muutaman tunnin kuluttua lähtömme jälkeen ylitimme Kanadan rajan. Tämä tapahtui tasan klo 14.06, ja siirryimme samalla Kanadan aikaan, joka oli kaksi tuntia enemmän eli 16.06. Jostakin syystä yksi aikavyöhyke oli jäänyt väliin. Ennusteen mukaan tuulen piti olla sivumyötäinen, mutta vastainenhan se oli. Jouduimme näin ollen luovimaan koko matkan eli kaksi ja puoli vuorokautta Tuktoyaktukiin, ja vastavirran takia kävimme varsin kaukana pohjoisessa saadaksemme paremman tuulikulman. Tuktoyaktukia lähestyessämme kartalle oli merkitty lukuisia öljylähteitä (well). Lähemmäksi päästyämme ne osoittautuivat kuitenkin vedenalaisiksi rakenteiksi, joiden takia meidän ei onneksi tarvinnut enää muuttaa kurssia.
Tuktoyaktukin lahti, Kugmallit Bay, on varsin matala, ja satamaan johtava väylä pitkä ja mutkikas. Olimme syöttäneet reitin valmiiksi GPS:ään, mutta erityisesti tätä matkaa varten hankkimamme c-map - elektroninen kartta ja NavPak-Pro -ohjelma osoittautuivat ongelmallisiksi. Sisällä näyttöä seuraava Riitta sai sydämentykytyksiä Sareman purjehtiessa väylämerkkejä vasten ja saarten yli lähes 0,2 mailia sivussa linjasta. Kartan ilmoittama datum näyttää olevan väärä, mutta perinteinen linjataulujen ja poijujen mukainen navigointi ei tälläkään kertaa pettänyt.


Purjehdittuamme kaikkiaan 288,8 mailia, joista noin 80 oli ylimääräisiä, pudotimme ankkurin Tuktoyaktukin satamaan myöhään tiistai-iltana ja nukuimme putkeen seuraavaan iltapäivään asti.
Keskiviikkona laskimme jollan alas taaveteista ja ajoimme kylän rantaan kirjoittautumaan sisälle Kanadaan. Kyläkaupan asiakaspalvelu antoi hyviä neuvoja, ja asiakas kassalla tarjosi kyydin poliisiasemalle. Royal Canadian Mounted Policen (Kanadan kuninkaallinen ratsupoliisi) paikallistoimiston ystävällinen henkilökunta hoiti paperityöt puolestamme saman tien. Vain Gustafsonin Markilta saamamme haulikon rekisteröinti vaati erityistoimenpiteitä. Viranomaiset halusivat aseen sarjanumeron, jota ei tietenkään ollut mukana. Poliisit soittivat myös polttoaineyhtiöön, ja saimme sovituksi tankkauksen seuraavaksi päiväksi. Sovimme myös loput paperityöt seuraavaksi aamuksi.


Ratsupoliisit toimivat myös turistitoimistona eli he kertoivat, ettei kylässä ole julkista internetiä, että kylän hotelli on ollut kiinni jo vuosia,ja että jos halusimme nähdä kylän ykkösnähtävyyden eli kyläyhteisön kylmävaraston (Community Ice House), meidän pitäisi ottaa yhteys Joanne's Taxiin, jolla on hallussaan paikan ainoa avain. Pääsimme näin käymään jäätalossa vielä samana iltana. Pienessä kioskin kokoisessa kopissa on luukku lattiassa, josta johtaa noin kahdeksan metriä pitkät tikapuut maan alle ikiroutaan kaivettuun luolastoon. Oppaamme antoi meille taskulampun käteen ja ohjeen laskeutua alas ja tutkia luolasto.Kylmävarastossa on kolme käytävää ja jokaisessa on lukittavia varastohuoneita, yhteensä viitisenkymmentä, osa edelleen käytössä isona luonnollisena pakastimena. Lämpötila maan alla oli ymmärrettävästi alle nollan, joten palattuamme takaisin maanpinnalle tuntui hetken aikaa kuin olisimme saunassa koleasta tuulesta huolimatta.
Paikallisiin nähtävyyksiin kuuluvat myös pingot, joita Tuktoyaktukin niemimaalla on useita satoja. Pingot näyttävät tavallisilta kukkuloilta, mutta ne ovat itse asiassa umpijäisiä kumpuja, joiden päällä on ohut maa- ja kasvillisuuskerros. Ilmaston lämpenemisen myötä pingot ovat alkaneet sulaa, ja tällä hetkellä osa niistä muistuttaa lähinnä tulivuorta kraattereineen kukkulan huipun osittain romahdettua.


Torstaiaamuna siirryimme tankkauslaituriin kyläkaupan viereen. Laiturin edusta on matala, ja veneen perä jäi pari metriä irti laiturista, mutta keulan kautta pääsimme onneksi maihin. Tilaamamme 600 litraa dieseliä painoi venettä syvemmälle, mutta pääsimme irti nousuvedellä ja siirryimme ankkuriin laiturin edustalle. Tästä on helppo lähteä noin 650 mailia pitkälle legille Cambridge Baytä kohti. Perjantaiksi on luvassa ensin kevyttä itäistä ja myöhemmin pitkästä aikaa kaakkoistuulta. Idästä tulevat veneet ovat edelleen odottamassa Peel Soundin aukeamista, joten meillä on hyvin aikaa edetä Cambridge Bayhin, jonne päästyämme mekin alamme seurata tarkasti Peel Soundin ja Bellot Straitin jäätilanteen kehittymistä.

6. elokuuta 2010

Demarcation Bay

69º40.284´ N, 141º14.560´ W

Rannan tuntuman ahtojäävapaa väylä jatkui ja jopa leveni Prudehoe Bayhin saakka. Mutta siellä matkamme katkesi yhtenäiseen, tiiviiseen ahtojääkenttään, jota näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Samaan suuntaan matkanneen ponttoonia vetäneen hinaajan kippari otti meihin yhteyden ja kertoi yrittäneensä viimeiset kahdeksan tuntia löytää väylää edessä olevan ahtojään läpi. Hän yrittäisi vielä kerran, ja jos ei pääsisi läpi, jatkaisi yrittämistä seuraavana aamuna. Kippari kertoi tämän olevan hänen kolmas ja mahdollisesti viimeinen vuotensa Alaskan vesillä. Ymmärsimme hyvin hänen turhautumisensa. Kippari suositteli meille aivan rannan tuntumassa olevaa matalaa, pienten saarten ja rannan välissä kulkevaa väylää, jota pitkin pääsisimme kiertämään ahtojääalueen ainakin osittain.


Lahden edustalla on noin 45 mailia pitkä pienten saarten ketju, joka pitää ahtojäät ulkopuolella. Paperikarttamme oli alunperin saatu hinaajalta, ja niihin oli valmiiksi merkitty hinaajan käyttämä reitti. Itäpäässä oli lisäksi mahdollista ankkuroida odottamaan jäätilanteen muuttumista, jos emme pääsisi heti jatkamaan matkaa.
Tulimme väylälle yön hämärissä ja näimme edessämme Prudehoe Bayn sekä kooltaan että määrältään valtavat öljynporauslautat, jotka ovat itse asiassa mereen rakennettuja saaria. Ne muistuttivat lähinnä tieteiselokuvien avaruuskaupunkeja vilkkuvine valoineen ja merkillisine ulokkeineen.


Yön läpi moottoroituamme aamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena. Saarten ulkopuolella oleva ahtojääkenttä oli koko matkan näkyvissämme paapuurin puolella valtavana, ahdistavana jääseinänä (Fata Morgana). Lähestyessämme iltapäivällä sisäväylän itäpäässä olevaa aukkoa (Mary Sachs), josta tarkoituksemme oli päästä merelle, näimme öljynporauslautan yläpuolella leijuvan helikopterin. Koska helikopterista on huomattavasti parempi näkyvyys ympäristöön kuin veneestä, Pekka otti siihen yhteyden VHF:llä: ”Helicopter above Point Thompson, this is sailing vessel Sarema on channel 16”. ”This is Double Trouble”, vastasi kirkas naisääni helikopterista eli ilmeisesti myös kakkospilotti oli nainen. Pilotti kertoi, että rannan ja ahtojääkentän välissä on muutaman mailin levyinen mahdollisesti navigointikelpoinen väylä ja, että Barter Islandin jälkeen meri on käytännössä jäävapaa.
Ajoimme siis toiveikkaina Mary Sachs Entranceen hinaajan käyttämää reittiä pitkin. Siinä olisi pitänyt olla vettä minimissään 2,4 metriä, mutta saimme pohjakosketuksen 1,8 metrin syväyksellämme heti alkumatkasta. Etenimme varovasti ja päästyämme läpi totesimme helpotukseksemme, että ulkopuolella rannan tuntumassa oli 5 - 9 metrin syvyyskäyrillä ajojäinen mutta kulkukelpoinen väylä. Jatkoimme pujottelua jäiden joukossa vähän toista vuorokautta, kunnes saavuimme lopulta jäävapaalle alueelle noin 30 mailia Kanadan rajalta.


Olimme jo aikaisemmin saaneet heikon SSB-yhteyden Cambridge Bayssä Explornet- verkkoa pitävään Peter Semotiukiin. Saimme häneltä vahvistuksen, että jäitä ei pitäisi enää olla ennen Cambridge Baytä. Lisäksi hän antoi sääennusteen, jonka mukaan seuraavat kaksi vuorokautta olisi 25 solmua itätuulta eli täysin vastaista. Päätimme näin ollen tulla kaikilla keleillä suojan antavaan Demarcation Bayhin, viiden mailin päähän Kanadan rajasta. Tämä on ensimmäinen varsinainen pysähdyksemme sitten Nomen, ja olemme nyt ankkurissa mutapohjaisella lahdella turvallisen kaukana rannasta. Nyt on aika vetää henkeä ja huoltaa sekä itseämme että venettä.

3. elokuuta 2010

Beaufortinmerellä

70º58.676´ N, 153º34.607' W

Merellä olo sujui hyvin, terävästä aallokosta johtuen tosin ei aivan yhtä rauhallisissa merkeissä kuin syvemmillä vesillä. Pelkkä mesaani riitti pitämään keulan hiukan tuulen silmästä sivussa, ja ajelehtimisnopeutemme oli hiukan alle solmun. Tuuli nousi puuskissa 40 solmuun, ja vallitseva tuuli oli koko maanantain 35 solmua. Ajelehdimme virran avittamana 34 tunnissa 30 mailia juuri sopivaan paikkaan Barrow Pointista länteen. Päätimme nyt nostaa purjeet ja suunnata keulan kohti Tuktoyaktukia, jonne oli matkaa noin 500 mailia.


Alun 35 solmun sivumyötäinen teki purjehduksesta nautinnollista, mutta yötä kohti vauhti hiipui ja hyvä niin, koska aamuyön jäävahti lipsahti torkahduksen puolelle. Herätys oli rajun puoleinen, kun saavuimme jääkentän reunaan. Ensimmäiset jäälohkareet antoivat onneksi varoituksen, ja ehdimme kääntää veneen juuri ennen kuin se olisi törmännyt jäälauttaan. Jatkoimme rantaa kohti kunnioittavan matkan päähän jäärajasta ja löysimme rannan tuntumasta noin kolmen mailin jäävapaan väylän. Seurasimme yhdeksän metrin syvyyskäyrää, joka piti meidät sopivan kaukana ahtojääkentästä. Saimme pitkästä aikaa nauttia auringon valosta ja lämmöstä. Lämmön ansiosta näimme myös ensi kertaa merkillisen ilmiön, jolloin kaukana merellä olevat ajojäät näyttävät venyvän pilvenpiirtäjän korkuisiksi torneiksi, jäälohkareiden yläpuolella roikkuu niiden peilikuva ja vielä horisontin takana olevat jäät näkyvät taivaaseen asti ulottuvana pystysuorana jääseinänä. Tämä harha syntyy ilmakerrosten erilaisista lämpötiloista ja on nimeltään Fata Morgana.


Ajojäätä oli joka puolella väylällämme, mutta päivänvalossa ne oli helppo havaita, ja tutka näytti pienetkin ajojääkalikat. Tai niin me uskoimme, kunnes vahtivuorossa oleva syventyi kirjoittamaan blogitekstiä tutkan ääressä. Äkkiä kuului valtava pamahdus! Olimme osuneet ajojäähän viiden solmun nopeudella. Lokikirjassa lukee: ”Ei vaurioita (fyysisiä!)”. Uskomatonta, miten kammottava ääni jäähän törmäämisestä syntyy. Onneksi siitä on tullut toistaiseksi vain raapaleita myrkkymaaliin.

1. elokuuta 2010

Barrow'n edustalla

71º19.49´ N, 158º24.74´ W


Tulimme purjein yli puolet Tsuktsimeren matkasta, mikä on harvinaista herkkua Alaskassa ja säästää polttoainetta. Näimme ensimmäiset jäät lauantaiaamuna lähellä Franklin Pointia. Mistään jäävuorista ei voinut puhua, mutta törmäys saattaisi silti rikkoa veneen. Tästä lähtien on siis pidettävä jatkuvaa jäävahtia, ja sumussa on luotettava tutkaan.


Kuuntelimme ennen Barrow Pointiin saapumista sääennusteen: tuuliennuste tänään sunnuntaina 15 solmua idästä, kääntyy lounaaseen yöllä ja voimistuu 35 solmuun, maanantaina jopa 40 solmuun. Maanantai-iltana puhurin pitäisi olla ohi. Etelän puoleisista tuulista johtuen napajään reunan pitäisi olla noin 35 mailia Barrow'n pohjoispuolella. Kiintojää oli vielä toissapäivänä rannassa kiinni lähellä Kanadan rajaa. Uskomme, että maanantain tuuli avaa rannan reunaan reitin, mutta se myös todennäköisesti sulkee ulompana olevan avovesialueen. Emme uskalla jatkaa itään kovassa myötätuulessa tutkimaan, onko reitti auki vai ei. Koska tällöin on mahdollista joutua pussiin jääkentän ja rannan väliin, jäämme odottamaan tuulen tyyntymistä.
Barrow'n edustan Elson Lagoon on matala, syvimmillään 2,7 metriä, ja luotaustiedot ovat 20 vuotta vanhoja. Lisäksi eteläinen tuuli työntää vettä ulos laguunista, jolloin vesi voi laskea jopa 75 cm. Moni purjehtija on siellä käynyt, mutta vain yksi ei ole ollut pohjassa kiinni, koska veneessä oli nostoköli. Menemme näin ollen Barrow'sta noin 30 mailia lounaaseen ja panemme veneen piihin 100 metrin syvänteen alueelle, jonne jäämme odottamaan myrskyä. Lounaistuulen pitäisi tuoda meidät lähemmäs Barrow'ta tiistaiksi, jolloin voimme jatkaa myötätuulessa rannan reunaa seuraten kohti Kanadaa toivottavasti avovedessä.

29. heinäkuuta 2010

Tsuktsimerellä

68º15.95' N, 167º12.75´ W

Jäätilanne Barrown itäpuolella on helpottumassa, ja tuulikin näyttää olevan kääntymässä niin, että väylän länsipää aukeaisi. Kun Nomen lähialueelle ennustettiin vielä keskiviikkonakin itätuulta, päätimme jatkaa matkaa tiistaina iltapäivällä.
Pekka kävi ponttoonilaiturilla selvittämässä, miten saisimme parhaiten täytettyä vesitankkimme. Laiturilla hän tapasi juuri mereltä palanneen kalastajan, joka lahjoitti meille ison kuningaslohen. Siitä riitti sekä graaviksi että paistettuna useaan ateriaan. Tibo ilmestyi paikalle juuri irrottautuessamme laiturista ja joutui auttamaan köysien kanssa siirtyessämme kalastusaluksen kylkeen veden tankkausta varten.
Precipicen Deb ja Rolland tulivat myös sanomaan hyvästit. Olimme jo melkein irrottaneet köydet, kun Deb huomasi kysyä, olimmeko saaneet ostettua kananmunat, joita olimme etsineet kaupoista jo parin päivän ajan ilman tulosta. Kauppaan oli kuulemma tullut uusi erä samana iltapäivänä, ja niin Deb ja Rolland kaasuttivat hakemaan meille kaksi tusinaa munia, lähtiäislahjaksi tietysti.


Tuuli oli ennusteen mukaisesti idästä, ja saimme vaihteeksi loistavan purjehduskelin. Pääsimme pelkin purjein Beringinsalmeen saakka, ja muutenkin sää suosi niin, että salmessa olevat Diomede-saaret olivat hienosti näkyvissä. Kauimmainen saarista kuuluu Venäjälle, lähempi USA:lle. Koska päivämääräraja oli meistä vain 17 mailin päässä, leikittelimme hetken ajatuksella käydä pikaisesti huomisen puolella katsomassa mitä on odotettavissa, mutta hylkäsimme ajatuksen saman tien. Ylittäessämme päivämäärärajan, olisimme samalla ylittäneet myös Venäjän ja USA:n välisen valtiollisen rajan. Näin ollen pikavisiitistä olisi todennäköisesti tullut kaikkea muuta kuin pikainen.
Vaikka tuuli tyyntyi lähes täysin, moottoripurjehdimme Beringinsalmesta lähtien varsin hyvää vauhtia virtausten auttamana. Heikko tuuli kääntyi sitten lähes vastaiseksi, mutta matka on siitä huolimatta edennyt mukavasti. Beringinsalmen jälkeen olemme olleet noin puolet ajasta sankassa sumussa. Tutka tuntuu tarpeelliselta, vaikka muuta liikennettä ei olekaan ollut paria proomua lukuun ottamatta.
Sarema ylitti napapiirin torstaina aamuyöllä klo 00.27. Koska Luoteisväylän katsotaan alkavan ja päättyvän napapiirin ylityksellä, juhlistimme tapahtunutta nauttimalla kaksi viimeistä Kathyn tekemää suklaakakkupalaa ja kohotimme samalla maljan sekä meille että Luoteisväylälle.
Matkan ns. virallinen osuus on siis viimein alkanut!