maanantai 26. heinäkuuta 2010

26. heinäkuuta 2010

Nome


Aloitimme kaupunkiin tutustumisen jälleen kerran nettiyhteyksien etsinnällä. Keskustan hotellissa oli asiakkaiden käyttöön annettu yksi kone, mutta oman koneen käytöstä veloitettiin 10 dollaria. Pizzeriasta löytyi langaton yhteys, mutta se oli niin hidas, ettei yksi pizza riittänyt kuvien lähettämiseen. Sataman langaton oli poissa pelistä. Yhteyden rakentajaa olisi tarvittu sen elvyttämiseen, mutta hän oli purjehdusretkellä Venäjällä. Turistitoimistosta löytyi viimein toimiva yhteys, ja näin oli asia ratkennut.
Muutama päivä saapumisemme jälkeen, laiturilta kuului huhuilua. Espanjalainen Alex oli toteuttanut uhkauksensa ja lentänyt Nomeen. Alex oli lähettänyt meille useita sähköpostiviestejä muutama viikko sitten ollessamme vielä Dutch Harborissa ja tarjoutunut tulemaan miehistömme jäseneksi luoteisväylälle. Olimme kieltäytyneet hänen tarjouksestaan ystävällisesti mutta jyrkästi, ja unohtaneet sitten koko jutun. Asia piti tehdä siis selväksi vielä kerran kahvikupin ääressä. Alex on nuori barcelonalainen asianajaja ja seikkailija, joka viettää sapattivuotta. Hän oli tullut laivalla Fidjiltä Tongalle, ja amerikkalaisessa purjeveneessä Havaijilta Alaskaan ja elätteli nyt toivoa, että pääsisi purjehtimaan luoteisväylän. Olemme tavanneet Alexin lähes päivittäin hänen milloin kullanhuuhdontaan, milloin kalastukseen kohdistuvilla työnhakumatkoillaan. Ja tietysti, vähissä rahoissa kun on, hän on usein käynyt veneessämme aamukahvilla. Tätä kirjoitettaessa, Alex kävi kertomassa ilouutisen ja sanomassa samalla meille hyvästit; hän oli saanut pestin ravunpyyntialukselta ja oli lähdössä merelle.


Olimme yrittäneet vuokrata auton, jotta olisimme päässeet tutustumaan ympäröivään maaseutuun ja ennen kaikkea nähdäksemme myskihärkiä, mutta huonolla menestyksellä. Kaikki Nomen vuokra-autot olivat käytössä, ja ensimmäinen vapautuisi vasta parin viikon kuluttua. Kysyimme myös turistitoimistosta, tiesivätkö he ketään joka olisi ollut halukas lainaamaan autoaan tai viemään meidät ajelulle. He lupasivat laittaa meistä ilmoituksen Nomen asukkaille tarkoitetuille nettisivuille. Jäimme siis odottamaan asukkaiden yhteydenottoja.
Eräänä päivänä sähköpostissamme oli mielenkiintoinen viesti Heikiltä, joka oli käynyt veneellämme ollessamme asioilla. Pyysimme vastausviestissämme Heikkiä käymään, ja hän ilmestyikin paikalle illemmalla ranskalaisen Tibon kanssa. Heikki kuten Tibokin työskentelee Alaskan yliopiston poroprojektissa parin vuoden sopimuksella. Heikki kertoi seuranneensa kotisivujamme muutaman vuoden ajan ja hämmästyneensä nähdessään veneemme täällä. Valitettavasti Heikki lensi seuraavana päivänä Fairbanksiin, mutta Tibo lupautui viemään meidät katsomaan myskihärkiä.
Ajoimme läheisille puuttomille kukkuloille ja löysimmekin myskihärkälauman. Viimeiset sadat metrit lähestyimme niitä kävellen, mutta emme menneet kovin lähelle. Ilma oli sateinen ja sumuinen, mutta saimme kuitenkin muutaman valokuvan, jos ei muuta niin todistusaineistoksi.


Tultuamme onnistuneelta myskihärkäretkeltä, laiturille ilmestyivät Susanne ja Hugh, jotka olivat nähneet ilmoituksemme netissä ja tulivat tarjoutumaan oppaiksemme. Koska olimme juuri tulleet veneelle, sovimme, että lähtisimme Susannen kanssa retkelle seuraavana aamuna. Valitsimme Nomen kolmesta noin 75 mailia pitkästä päätiestä Council Roadin. Tie kulkee matalan laguunin ja Beringinmeren välisellä kannakselle lähes puolet matkasta ja kääntyy sitten sisämaahan. Joka talvisen Iditarod-koiravaljakkokisan reitti kulkee tien vartta pitkin. Rannikolla on harvaa eskimoasutusta, kunnes tie nousee asumattomille kukkuloille ja vuorille. Councilin kylän läheisyydessä kukkulan rinteillä kasvaa kuusia, ensimmäiset pitkään aikaan näkemämme puut. Tie päättyy jokeen, jonka toisella rannalla kylä sijaitsee. Joki on niin matala, että kuivaan aikaan sen yli voi ajaa 4-vetoautolla, jos tuntee reitin. Joessa oli nyt lohia nousemassa kudulle, mutta valitettavasti meillä ei ollut kalastustarvikkeita mukanamme.
Pekan kullanhuuhdonta alkoi vaskoolin ostolla. Muovisessa vaskoolissa oli huuhdontaohje, joka ehkä painoi valinnassa eniten. Kaksi huuhdontamatkaa rannalle tuotti kovin laihan tuloksen, vain muutama mikroskooppisen pieni kultahippu muovipussin pohjalla. Asioista perillä olevat kertoivat, että kultaa löytyy muutaman sadan metrin päässä rannasta noin viiden metrin syvyydestä. Kunnon talvimyrsky toisi sitä taas rantaankin, mutta myrskyä ei ole ollut viimeiseen viiteen vuoteen. Rikastuminen jäi tällä erää haaveeksi, mutta pieni kultakuumeen poikanen jäi itämään.


Pyykinpesureissumme oli varsin mielenkiintoinen. Itsepalvelupesula löytyi kyselemällä. Paikka on lähinnä grilli, josta pääsee pimeää käytävää pitkin hämyiseen baariin, jossa on baaritiskin lisäksi keskellä biljardipöytä ja takaosassa muutama pesukone ja kaasulla lämpiävä kuivausrumpu. Totesimme jälkikäteen, ettei keinokuituisia asusteita olisi kannattanut pistää kuivausrumpuun. Onneksemme rumpu sulatti kokonaan vain yhden lämpösukan.
Viime vuonna luoteisväylän purjehtinut Precipice palasi Venäjän matkaltaan. Vene on puinen 35-jalkainen kahvelipurjesluuppi miehistönään isä Rolland, äiti Deb sekä tyttäret Jannelle ja Bianca. He saapuivat luoteisväylältä Nomeen varsin myöhään, ja moottorin rikkoutumisen vuoksi joutuivat jäämään tänne. Vanhemmat olivat talven töissä ja lapset koulussa. He ovat mahdollisesti lähdössä täältä etelään, joten olemme vaihtaneet tietojamme ja kokemuksiamme puolin ja toisin. Saimme heiltä myös luoteisväylän paperikartat sekä laskettelulasit, joita heidän mukaansa tulemme tarvitsemaan pohjoisen pahimmissa keleissä. Teimme heidän kanssaan piknik-retken noin 70 mailin päässä sijaitseville kuumille lähteille. Paikka on ihmeellinen, kirkko ja muutama tyhjillään oleva rakennus keskellä ei mitään, ympärillä pieniä, kuumia, rikiltä haisevia lähteitä. Poikkesimme tulomatkalla vielä Anvil-kukkulalle ihmettelemään kylmän sodan aikaisia antenneja, jotka ovat jostain syystä saaneet nimekseen White Alice. Sää suosi retkeämme, ensimmäinen aurinkoinen ja lämmin päivä Nomeen saapumisemme jälkeen.


Sarema on nyt tankattu, ja odotamme lievän kärsimättömyyden vallassa lähtöä. Jäätilanne pohjoisessa vaikuttaa kuitenkin hankalalta, koska Barrowsta itään on edelleen jäätä. Tiistai lienee lähtöpäivä, jos tuuli sallii. Ne, joilla on paremmat nettiyhteydet kuin meillä, saavat hyvän kuvan jäätilanteesta AMSR-E -sensorin avulla.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

17. heinäkuuta 2010

Nome

64º03.871' N, 165º36.826' W


Matka St. Paulilta oli turhauttava; ei tuulta, ei lintuja, ei kalaa ja tietysti vastavirta. Saavuimme torstaina 15.7. iltapäivällä pari vuotta sitten uusittuun Nomen satamaan. Suojaisampaa paikkaa tuskin löytyy, mikä on erinomaista, koska satamamestarin mukaan seuraavana päivänä olisi tulossa myrsky. Saimme kylkipaikan korkeasta laivalaiturista. Veneemme kohdalla on onneksi portaat, joten pääsemme itse mukavasti maihin ja saamme Lattenkin joten kuten kannetuksi ylös ja alas. Maksoimme paikan koko viikoksi: 75 dollaria. Neljä päivää olisi jostain syystä maksanut 100 dollaria.


Laiturille nostettuna on norjalainen koillisväylän kautta tullut purjevene RX2, joka lähtee luoteisväylälle elokuussa. Vene on vahvistamatonta lasikuitua, sen potkuri on muovia, ja pohja on täynnä läpivientejä keulassa. Vaikuttaa siltä, ettei venettä olisi varusteltu lainkaan jääolosuhteisiin. Mutta Inmarsat antenni on lähes leveämpi kuin itse vene, ja kyljet on mainoksien peitossa eli sponsoreita näyttää riittävän. Tuli mieleemme, että onkohan meidän veneemme jääpotkureineen, mastoportaineen ja kaminoineen ylivarusteltu!
Paikallinen sanomalehti ”The Nome Nugget”, joka on Alaskan vanhin sanomalehti, mainostaa ilmestyvänsä päivittäin paitsi maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Paikallisradio kertoo kenellä on syntymäpäivät tai grillijuhlat, kuka on luvannut tuoda juhliin mitäkin, kuka ei ehdi tulla kotiin sovittuun aikaan ja muuta yleisesti tärkeää asiaa.


Nomen maine kullankaivuukaupunkina elää edelleen. Satamassa ja sen ympäristössä on valtavasti mitä mielikuvituksellisimpia kullankaivuulaitteita. Periaatteena niissä kaikissa on, että pohjasta pumpataan hiekkaa, josta vedellä erotetaan painavin osa, siis kulta. Kelluvat lautat ovat yleensä katamaraaneja, joissa imuputki lasketaan pohjaan ponttoonien välistä. Keskikannella on ”kullanerotuspöytä” ja takana hytti eli asunto-osa. Kaikissa pumppua käyttää iso dieselmoottori, ja sukeltajien ilmaa pumppaa pienempi kompressori. Haastattelemamme kullankaivaja kertoi, että heillä on yleensä 85 työpäivää vuodessa. Tänä vuonna sää on ollut niin hyvä, että sata työpäivää on mahdollinen. Pumppaus vaatii kaksi sukeltajaa yhtaikaa meressä, ja sukellusaika on neljä tuntia. Päivässä siis neljän sukeltajan porukalla voi pumpata kahdeksan tuntia. Eipä ole kadehdittava ammatti.


Meidänkin suunnitelmissamme (tosin ei Riitan) on mennä hankkimaan lisää matkarahaa huuhtomalla kultaa. Investointi on pieni, vain vaskoolin verran. Raportoimme tulokset myöhemmin.
Tuuli on ollut reipasta jo pari päivää. Aallokko ei onneksi tule satamaan sisään, ja tuuli on ollut meille sopivasta suunnasta painaen veneen keulaa laituriin. Koska vuorovesi on lähes olematon, ei fendarien kanssa ole ollut täällä ongelmia. Tuuli jatkuu ennusteen mukaan ainakin sunnuntaihin, ja pari viime päivää on ollut voimassa ”High Surf Warning”. Koska Beringinmeri on erittäin matalaa, itäosissa paikoittain jopa alle 20 metriä, maininki murtuu jo kaukana rannasta ja on vaarallinen. Kaikki, jotka ovat seuranneet The Deadliest Catch -sarjaa, tietävät miltä meri tällöin näyttää!

torstai 15. heinäkuuta 2010

10. heinäkuuta 2010

St. Paul, Pribilofin saaret

Aikamme saarella kului mukavasti. Vaikka tuuli oli koko ajan 30 - 35 solmua pohjoisesta, tilanteen kesti hyvin, kun vene makasi laiturissa. Ainoa varsinainen haitta oli laituripaikkamme, joka oli pölyinen ja meluisa ympäri vuorokauden. Kiinteän laiturin haittoja oli myös vuoroveden aiheuttama ylös-alas -liike, joka ehti tuhota pari fendareistamme.


Yritimme heti torstaina löytää St. Paulin kaupungista paikkaa, josta olisimme voineet lähettää blogitekstimme, mutta sekä kirjasto että hotelli olivat kiinni. Saimme kuitenkin kaupunginsihteeriltä luvan käyttää kaupungintalolla olevaa tietokonetta. Hän neuvoi meitä myös hakemaan ympäristötoimistosta kirjallisen luvan mennä katsomaan pohjanmerikarhuja, minkä teimmekin.


Lähdimme myöhemmin iltapäivällä retkelle hyljeniemeen reippaassa myötätuulessa. Katselupaikalle johti tieltä polku, jonka päässä oli eräänlainen seinällinen lava, jonka sisäpuolella meidän oli pysyttävä, jotta emme olisi häirinneet hylkeitä. Ongelmana oli kuitenkin lavalle pääsy, sillä aivan polun vieressä makaili useita valtavia uroshylkeitä, jotka eivät suhtautuneet meihin lainkaan ystävällismielisesti. Jähmetyimme paikoillemme, kun vieressämme oleva pari sataa kiloinen uros nousi maasta ja alkoi karjua selvästi läsnäolostamme ärsyyntyneenä. Odottelimme kunnes hylje oli rauhoittunut, ja jatkoimme sitten lavalle, josta avautui huikea näkymä. Koko ranta oli aivan täynnä hylkeitä: uroksia, naaraita ja eri ikäisiä poikasia. Vaikka hylkeitä näytti olevan silmänkantamattomiin, tosiasiassa niiden määrä on laskenut vuosisatojen kuluessa huomattavasti. Suurin syy tähän oli aikoinaan metsästys, joka romahdutti hyljekannan 1700-luvun lopun noin 5 miljoonasta nykyiseen 625 000 yksilöön. Suojelutoimista huolimatta hylkeiden määrä laskee valitettavasti edelleen. Vuonna 2004 St. Paulilla syntyi 22,6 % vähemmän poikasia kuin vuonna 2000. Syytä tähän ei tiedetä.


Lähdimme rannalta vasta, kun tuulen aiheuttama kylmyys kohmetti sormemme niin, ettemme saaneet enää ainuttakaan kuvaa otetuksi. Paluumatka vastatuuleen hiekkamyrskyssä suu ja silmät täynnä hienoa vulkaanista hiekkaa otti voimille, mutta selvisimme kuitenkin takaisin veneelle.
Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa St. Paulin museoon ja sitä kautta saaren ja sen asukkaiden, aleuttien, historiaan. Samalla oppaamme Barbara esitteli meille myös naapurissa sijaitsevan kauniin ortodoksisen kirkon, joka on eräs saaren vanhimmista rakennuksista.


Näimme kävelymatkoillamme usein arktisia kettuja, Pribilofin naaleja (alopex lagopus pribilofensis), jotka ovat ilmeisesti ainakin osittain urbanisoituneet; ruokaa niille on kalasatamassa tarjolla ympäri vuoden. Saarella on myös porotokka, joka tuotiin sinne alunperin vuonna 1911 vaihtoehdoksi hylkeenlihalle. Vuosien saatossa 25 poron tokka kasvoi 2000 pään laumaksi, jonka sotilaat toisen maailmansodan aikana popsivat suihinsa. Uusi kanta tuotiin sodan jälkeen Nunivakin saarelta, ja se käsittää nykyään noin 400 eläintä.


Teimme päivää ennen lähtöä lintukuvausretken rannan jyrkänteille. St. Paulin saarella pesii vuosittain satoja tuhansia merilintuja kuten mustajalkapikkukajavia, myrskylintuja, kiisloja, merimetsoja, töyhtö- ja sarvilunneja jne. Beringinmeren erikoisuus eli töyhtökiislanenkin osui lopulta linssin eteen.


Tuuli hiipui lähes kokonaan viikonloppuun mennessä. Lähdimme kohti Nomea sunnuntaina, jolloin tuuliennuste oli 15 solmua ja siitä eteenpäin “variable”, joka yleensä tarkoittaa moottorointia. Purjeista olikin apua vain muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen matka taittui pelkästään perkinsin voimin. Kalastimme uskollisesti koko matkan ajan, mutta saaliiksi saimme vain merilevää.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

8. heinäkuuta 2010

Pribilof Islands, Saint Paul

57º07.516' N, 170º17.064' W

Jäimme Dutch Harboriin vielä muutamaksi päiväksi. Beringinmerellä oli sääennusteen mukaan reipasta pohjoistuulta (eli vastaista) sunnuntaihin saakka, eikä lähtö merelle kiinnostanut. Hyödynsimme ylimääräisen ajan tutustumalla kaupunkiin ja viettämällä aikaa paikallisten kanssa.


Riitta törmäsi ruokakaupassa suureksi yllätyksekseen ortodoksipappi Isä Andrew'hin, johon olimme tutustuneet jo kaksi vuotta sitten Sand Pointissa. Hän tuli seuraavana päivänä siunaamaan veneemme ja samalla meidät. Alusten siunaaminen on varsin tavallista Alaskassa. Muun muassa Kodiakilla järjestetään joka kevät yleinen kalastusalusten siunaustilaisuus. Tähän osallistuu kaksi ortodoksisen seurakunnan pappia, useita avustajia sekä satamamestari, joka laskee viimeiseen siunattavaan alukseen seppeleen, jossa on kaikkien edellisellä kaudella hukkuneiden kalastajien nimet.


Laiturin vastakkaisella puolella olevan kalastusaluksen kippari ja omistaja, islantilainen Kristjan, joka on asunut Unalaskassa yli 30 vuotta, kävi viihdyttämässä meitä muisteluillaan ja jutuillaan. Islantilaisena hänellä oli paljonkin sanottavaa entisen kotimaansa taloudellisesta nykytilasta sekä hollantilaisille ja englantilaisille riskirahoittajille maksettavista korvauksista. Kun puhe siirtyi tulivuoren purkauksen aiheuttamiin ongelmiin Euroopan ilmatilassa, Kristjan kertoi Englannin pääministerin soittaneen Islannin presidentillä ja karjuneen luuriin: I said cash, not ash!!!
Lähdimme Dutch Harborista viimein maanantaina iltapäivällä käytyämme ensin täyttämässä polttoainetankit. Tuuli oli 3-5 solmua eli jouduimme moottoroimaan koko matkan St. Paulille. The Deadliest Catch -ohjelman antama maine Beringinmerelle myrskyävänä kattilana sai näin aika pahan kolauksen. Ainoat mainittavat asiat matkan varrelta olivat windowsin aiheuttamat tietokoneongelmat, jotka onneksi saatiin selvitettyä, ja VHF:llä käyty keskustelu St. Georgen asukkaan kanssa ohittaessamme saaren itäkärjen. Matkan aikana tuuliennuste muuttui varsin rajuksi; Aleuteille 55 solmua ja Pribilofeille 35 solmua, tietysti vastaista. Päätimme näin ollen jäädä St. Paulille odottamaan tuulen kääntymistä. Saavuttuamme satamaan saimme varsin sekavan VHF-keskustelun jälkeen paikan kalanpurkauslaiturista. Satamaa laajennetaan ja ruopataan parhaillaan, ja hinaajat ja kaivinkoneponttoonit liikkuvat tarpeidensa mukaan. Paikka on siis varsin vilkas ja meluisa. Aallonmurtajalla oli kymmenkunta pohjanmerikarhua (turkishylje) toivottamassa meidät tervetulleiksi, ja muutama kävi myöhemmin satamassa tarkistamassa veneemme kiinnityksen.


St. Paul on luonnonsuojelualuetta, jonne sadattuhannet merilinnut saapuvat joka kesä pesimään ja joka on ehkä maailman tärkein turkishylkeiden lisääntymisalue. Tämän kaiken tiesimmekin, mutta emme sitä, että saarelle ei saa tuoda koiria. Latte parka, se saa seuraavan kerran astua kiinteälle maalle vasta päästyämme mantereen puolelle.
Olemme täällä tukevasti laiturissa ainakin lauantaihin asti, jolloin tuulen pitäisi hellittää ja muuttaa suuntaa meille sopivammaksi. Jos pääsemme viikonloppuna liikkeelle, meillä olisi aikaa poiketa Nomeen muutamaksi päiväksi. Nomesta kuulemamme kertomukset houkuttelevat ja polttoainettakin tarvitaan lisää, koska matkanteko näyttää tapahtuvan ainoastaan konevoimin.
Olemme pikkuhiljaa alkaneet perehtyä jääennusteisiin. Periaatteessa tilanne näyttää varsin selkeältä. Luoteisväylän länsiosissa lämpötilat ovat olleet normaalit tai jopa normaalia alempia, ja tästä johtuen Barrowin ja Tuktuyaktukin välinen osuus on vielä osittain jäässä. Itäosissa sen sijaan on ollut normaalia lämpimämpää, ja koska uutta jäätä, joka sitoisi vanhan jään, ei ole, tuuli saattaa kuljettaa vanhaa jäätä kriittisille alueille, ennen kaikkea Peel Soundiin. Kaikki tietysti riippuu tuulen suunnasta. Gjoa Havenin ja Bellot Straitin välillä tarvitsemme itätuulta muutamaksi päiväksi, jotta pystymme etenemään. Tässä vaiheessa meillä on tukenamme ainoastaan jääennusteet, mutta elokuun puolivälissä meillä pitäisi olla jo faktatietoakin, sillä silloin olemme itse paikanpäällä.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

1. heinäkuuta 2010

Dutch Harbor


Paikkamme spitillä on osoittautunut erinomaiseksi Latten ulkoiluttamisen kannalta, mutta keskustaan ja palveluihin on turhankin paljon matkaa. Ruokakauppa eli Ship Supply spitiltä vielä löytyy, mutta rautakauppa on muuttanut keskustaan. Keskustan hotellin aulassa on ilmainen ja hidas langaton nettiyhteys, hieman parempi yhteys löytyi Unalaskan kirjastosta, jonne on matkaa runsaat kuusi kilometriä. Polkupyöräilyä on tullut harrastettua siis lähes päivittäin.


Lainsäädäntöä tarkemmin tutkittuaan ystävällinen tulliviranomainen kirjoitti meille ulosselvityspaperit niin, että voimme poistua maasta milloin haluamme. Meillä on kuitenkin lupa poiketa matkan varrrella esim. Pribilof-saarille, Nomeen tai Barrowiin. Hän tarjosi myös kuljetusapua virka-autollaan, kun menemme ruokaostoksille. Mahtaisikohan suomalainen tulli tehdä samoin?
Saimme maanantaina satamamestarilta luvan vaihtaa hinaajan kyljestä laiturin kylkeen, joten Lattea ei tarvitse enää nostaa hinaajan reelingin yli. Seuraavana aamuna koimme kuitenkin yllätyksen, kun peräaallokko oli täyttänyt pakoputken yön aikana, ja koneeseen oli mennyt vettä. Öljyn ja suodattimen vaihto hoiti moottorin, ja pakoputken mutkan korottaminen toivottavasti pitää huolen siitä, ettei tämä pääse toistumaan. Onni onnettomuudessa oli, että se tapahtui täällä, missä putkea ja letkua on vielä saatavilla.


Etupuolellemme laituriin tuli puinen Seattlesta kotoisin oleva ketsi. Sen kippari kertoi yrittäneensä Aleutteja pitkin länteen, mutta joutuneensa kääntymään takaisin voimakkaiden virtausten ja vastatuulen takia. Maanantaina tulivat sveitsiläiset Silvia ja Rolf polkupyörillä vierailulle. He ovat ankkurissa 40 jalkaisella Colin Archerillaan kalasataman lahdessa. He kertoivat olevansa jo toista kertaa Alaskassa 1996 alkaneen purjehduksensa aikana. On hämmästyttävää tavata vielä purjehtijoita, joilla ei ole tietokonetta, eikä muuta kommunikointivälinettä kuin VHF. Puolalainen Slavek, joka tekee töitä American Seafoods -yhtiölle, ilmestyi juttelemaan keskiviikkona ja tuli yllättäen eilen illalla kysymään, kiinnostaisiko retki Summer Bayn kauniille lahdelle. Illallinen venyi tämän takia aamiaisen puolelle, mutta käynti oli sen arvoinen. Edelliseltä käynniltämme tuttu latvialainen sukeltaja Karl poikkesi jutustelemaan tänään. Hän on muuttanut asumaan veneeseensä ja aikoo lähteä pidemmälle purjehdukselle lähivuosina.


Viikko Dutch Harborissa on vierähtänyt näin sekä työtä tehden että seurustellen. Ennen lähtöä vaihdamme vielä tuulimittariin uuden anturin, asennamme kamiinan savupiipun köysisuojat ja laitamme uuteen ankkuriketjuun selkeät syvyysmerkit. Iridiumin e-mail-ohjelma on myös testattava ja C-map Canada North and East on saatava asennetuksi. Kummallista miten töitä aina vain näyttää riittävän.
Tämän hetken sääennusteen mukaan sunnuntaina on odotettavissa etelän puoleista tuulta, jolloin jatkamme pohjoiseen kohti Pribilof-saaria.