Aikamme saarella kului mukavasti. Vaikka tuuli oli koko ajan 30 - 35 solmua pohjoisesta, tilanteen kesti hyvin, kun vene makasi laiturissa. Ainoa varsinainen haitta oli laituripaikkamme, joka oli pölyinen ja meluisa ympäri vuorokauden. Kiinteän laiturin haittoja oli myös vuoroveden aiheuttama ylös-alas -liike, joka ehti tuhota pari fendareistamme.
Yritimme heti torstaina löytää St. Paulin kaupungista paikkaa, josta olisimme voineet lähettää blogitekstimme, mutta sekä kirjasto että hotelli olivat kiinni. Saimme kuitenkin kaupunginsihteeriltä luvan käyttää kaupungintalolla olevaa tietokonetta. Hän neuvoi meitä myös hakemaan ympäristötoimistosta kirjallisen luvan mennä katsomaan pohjanmerikarhuja, minkä teimmekin.
Lähdimme myöhemmin iltapäivällä retkelle hyljeniemeen reippaassa myötätuulessa. Katselupaikalle johti tieltä polku, jonka päässä oli eräänlainen seinällinen lava, jonka sisäpuolella meidän oli pysyttävä, jotta emme olisi häirinneet hylkeitä. Ongelmana oli kuitenkin lavalle pääsy, sillä aivan polun vieressä makaili useita valtavia uroshylkeitä, jotka eivät suhtautuneet meihin lainkaan ystävällismielisesti. Jähmetyimme paikoillemme, kun vieressämme oleva pari sataa kiloinen uros nousi maasta ja alkoi karjua selvästi läsnäolostamme ärsyyntyneenä. Odottelimme kunnes hylje oli rauhoittunut, ja jatkoimme sitten lavalle, josta avautui huikea näkymä. Koko ranta oli aivan täynnä hylkeitä: uroksia, naaraita ja eri ikäisiä poikasia. Vaikka hylkeitä näytti olevan silmänkantamattomiin, tosiasiassa niiden määrä on laskenut vuosisatojen kuluessa huomattavasti. Suurin syy tähän oli aikoinaan metsästys, joka romahdutti hyljekannan 1700-luvun lopun noin 5 miljoonasta nykyiseen 625 000 yksilöön. Suojelutoimista huolimatta hylkeiden määrä laskee valitettavasti edelleen. Vuonna 2004 St. Paulilla syntyi 22,6 % vähemmän poikasia kuin vuonna 2000. Syytä tähän ei tiedetä.
Lähdimme rannalta vasta, kun tuulen aiheuttama kylmyys kohmetti sormemme niin, ettemme saaneet enää ainuttakaan kuvaa otetuksi. Paluumatka vastatuuleen hiekkamyrskyssä suu ja silmät täynnä hienoa vulkaanista hiekkaa otti voimille, mutta selvisimme kuitenkin takaisin veneelle.
Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa St. Paulin museoon ja sitä kautta saaren ja sen asukkaiden, aleuttien, historiaan. Samalla oppaamme Barbara esitteli meille myös naapurissa sijaitsevan kauniin ortodoksisen kirkon, joka on eräs saaren vanhimmista rakennuksista.
,+St.+Paul.jpg)
Näimme kävelymatkoillamme usein arktisia kettuja, Pribilofin naaleja (alopex lagopus pribilofensis), jotka ovat ilmeisesti ainakin osittain urbanisoituneet; ruokaa niille on kalasatamassa tarjolla ympäri vuoden. Saarella on myös porotokka, joka tuotiin sinne alunperin vuonna 1911 vaihtoehdoksi hylkeenlihalle. Vuosien saatossa 25 poron tokka kasvoi 2000 pään laumaksi, jonka sotilaat toisen maailmansodan aikana popsivat suihinsa. Uusi kanta tuotiin sodan jälkeen Nunivakin saarelta, ja se käsittää nykyään noin 400 eläintä.
Teimme päivää ennen lähtöä lintukuvausretken rannan jyrkänteille. St. Paulin saarella pesii vuosittain satoja tuhansia merilintuja kuten mustajalkapikkukajavia, myrskylintuja, kiisloja, merimetsoja, töyhtö- ja sarvilunneja jne. Beringinmeren erikoisuus eli töyhtökiislanenkin osui lopulta linssin eteen.
Tuuli hiipui lähes kokonaan viikonloppuun mennessä. Lähdimme kohti Nomea sunnuntaina, jolloin tuuliennuste oli 15 solmua ja siitä eteenpäin “variable”, joka yleensä tarkoittaa moottorointia. Purjeista olikin apua vain muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen matka taittui pelkästään perkinsin voimin. Kalastimme uskollisesti koko matkan ajan, mutta saaliiksi saimme vain merilevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti